Pojat ei kärsi

8

Törmäyskatu. Nimeän sen nyt siksi, sillä täällä olen kaatunut ja törmännyt söpöihin poikiin. Okei, vain yhteen, mutta yksikin riittää. Nojaan tiilistä ruokakaupan seinää vasten ja taivutan päätäni taaksepäin. Suljen silmäni ja hengitän hitaasti sisään ja ulos nenän kautta. Sydämeni kiihtynyt syke hidastuu, lihakseni jännitys katoaa, veri ja adrenaliini eivät kulje enää niin kiivasta vauhtia kuin aikaisemmin. Kehoni ymmärtää, ettei enää ole syytä olla jännittynyt ja valmis puolustamaan itseäni. Kuulen kevyitä juoksuaskelia lähestyvän minua. Niistä tulee mieleen, kun koiran- tai kissanpentu juoksee parkettilattialla luoksesi ja niiden kynnet saavat lattiaa vasten aikaan pieniä koputusääniä.

"Miksi olen aina myöhässä?"

Avaan silmäni. Tunnistan jo äänestä, että kissanpennun lailla juokseva henkilö on Juri, mutta täytyy minun vielä varmistaa ja nähdä hänet omin silmin.

"Sovimmeko me jotain tiettyä aikaa?"

"No, ei oikeastaan."

"Et sitten ole myöhässä. Tulit vain omaa vauhtiasi."

Irrottaudun seinästä ja hymähdän lempeästi nuoremmalle. Hänen kasvoilla paistaa hätä ja pakenemisen pakonomainen tunne, mutta vähitellen hän kuitenkin muuttuu rauhallisemmaksi ja luottavaisemmaksi. Hän on hengästynyt. Hän nojaa polviensa tukeen ja läähättää. Lähestyn häntä varovaisesti ja annan lohtua silittelemällä hänen vaaleita hiuksiaan.

"Kyllä se siitä. Onko kotonasi asiat kaikki hyvin?"

Juri nousee ylös ja katsoo minua silmiin aivan kuin kysymykseni olisi tyhmä ja vastaus ilmiselvä. Hän nyökkää ja painautuu rintakehääni vasten. Olen hieman hämmentynyt ensin, mutta käärin käteni hänen suojaksi. Hänen pieni kehonsa tärisee ja sydän tykyttää. Hänen kylmät ja hennot sormet hapuilevat paitani puuvillakangasta. Hänen siniset silmänsä ovat puoliummessa ja utuiset kuin syyskuiset pellot aamulla kuudelta. Unohdan omat stressini ja vihani aatteet ja työnnän syrjemmälle negatiiviset tunnetilani. Suojeluvaisto ja läheisyyden annon tunne ottavat vallan päässäni ja ohjaavat minua huolehtimaan Jurista. Hiplaan hänen takahiuksia.

"Voimme olla koko päivän pois molempien kotoa. Jos tahdot ja tarvitset yönkin kaukana perheestäsi, voit jäädä meille nukkumaan. Saat ruokaa, vaihtovaatteita ja pyyhkeen suihkussa käymistä varten."

En aio sopia äitin kanssa mitään tästä. En tahdo edes puhua hänen kanssa vielä. En tunne olevani valmis ja tarpeeksi rauhoittunut sitä varten. Sita paitsi, jos kerron äitille Jurin vaikeasta tilanteesta kotona, hän ymmärtää ja antaa Jurin jäädä. Hänellä on niin suuri sydän, ettei halua pahaa kenellekään, varsinkaan lapsille ja nuorille.

"Minne menemme?"

Hetken mietin Jurille vastausta. Minne voisimme mennä? Paikan täytyy olla mahdollisimman tyhjä ihmisistä, rauhallinen ja mukava, jossa on tekemistä molemmille. Muistan erään kahvilan, joka on kaupungin laidalla. Se on aina melkein kokonaan tyhjillään, ainakin silloin, kun minä olen ollut siellä. Juomia on monenlaisia eikä hinnat syö kaikkia varoja lompakosta.

"Mennään yhteen kivaan kahvilaan. Se on pieni ja kotoisa paikka kaupungin toisella laidalla. Siellä harvoin on kauheesti ihmisiä ja juomat eivät ole niin kalliita. Mitäs sanot?"

Juri nyökkää ja irrottautuu minusta. Hän ottaa kädestäni hellästi kiinni. Pienet kylmät väreet kulkeutuivat käsivarttani pitkin, sillä Jurin kädet ovat todella kylmät. Hänen sormet lomittautuvat omani kanssa. Lähden johtamaan kulkuamme katuja ja teitä pitkin, kauppojen ja talojen ohi. Askeleeni ovat nopeat, mutta Juri pysyy yhä perässä.

Saavumme vihdoin kaupungin laidalle. Avaan kahvilan oven ja annan Jurin astua sisälle lämpöön ja kotoisaan tunnelmaan ensimmäisenä. Seuraan häntä kassalle, ja vaaleahiuksinen, pitkä ja ruskeasilmäinen mies musta essu vyötäröllään kääntyy katsomaan meitä ja hymyilee leveästi hammashymyä.