Valmiiksi rikki

Luku 1: Paluu kouluun

Hengitys. Tasainen hengitys ja nopea sydämenlyönti. Siihen minä keskityn.
Musiikkia pääsee vahvistamaan sieluani sinisistä nappikuulokkeista ja saan rohkeutta avata koulun oven ja astua sisään. Kukaan ei katso minua, kukaan ei edes huomaa minun kävelyäni käytävän poikki, kohti Biologian luokkaa. Toivon, ettei hänkään huomaisi minua. Toivon, että hänenkin katseensa ohittaa minut, kuin sulautuisin seinään. Se on turha toive. Hänen silmänsä ottavat minut kohteekseen ja tarkkailevat koko matkan ajan. Hetkessä hän seisoo edessäni, enkä tiedä miten toimia.

"Hei", kuulen Aksun sanovan ja minä jähmetyn paikoilleni, kuin Medusan katseesta. Käteni painavat automaattisesti musiikin voimakkuutta hiljemmalle.

"Moi", onnistun sanomaan kurkku hiukan käheänä. Ääneni on lähtenyt johonkin karkuun, niinkuin minäkin haluaisin lähteä.

"Missä sä oot ollut? Mä en oo nähnyt sua sen jälkeen kun me...", hän sanoo, antaen lauseen lopun jäädä leijailemaan ilmaan. Ymmärrän miksi hän ei halua päättää lausettaan, en minäkään haluaisi.

"Mä olin koko kesän mummolla, auttamassa töissä ja sellaista", selitän. Aksu nyökkää. Katselen häntä, hän näyttää samalta, kuin aina ennenkin. Sydäntäni viiltää hiukan tästä.

"Jani, kai me ollaan vielä kavereita?" kuulen epätoivon Aksun äänestä. Ajatus on yhtä kipeä, kuin sekin ajatus, ettemme olisi kavereita. Mieleni tekisi möyriä nurkkaan ja jättää vastaamatta.

Haluan olla Aksun kaveri, koska en halua menettää häntä kokonaan. Haluan pitää kiinni hänestä edes vähäsen. Samaan aikaan, en halua olla kavereita enää. En enää ikinä halua nähdä Aksua, haluan vain unohtaa hänen koko olemassaolonsa.

"Joo, kyllä me voidaan olla", kuulen ääneni sanovan ilman lupaani. Heti sanojen jälkeen iskee katumus, olisin voinut kieltäytyä. Aksu hymyilee ihanaa hymyään, joka oli ennen omistettu vain minulle.

"Mulla oli ikävä sua", Aksu sanoo ja kaappaa minut halaukseen. Minullakin oli ikävä häntä, on vieläkin, mutta vain eri tavalla.

Halaan häntä kehnosti. Huomaan ihmisten tuijottavan, joten irtaudun nopeasti. Ihmiset puhuvat paljon minusta ja Aksusta. He puhuvat siitä, miksi oikein erosimme. Miten koulun söpöin homopari olikin yhtäkkiä vain kaksi surullista poikaa?

He eivät tiedä mitään. He eivät tiedä, miten minä itkin, miten minun sydämeni särkyi. He eivät tiedä, miten Aksu uhkasi tappaa itsensä. Ei, he eivät tiedä meidän tarinaamme. Tarinaa siitä, miten meistä tuli me. Tarina, joka päättyi juuri ennen kesälomaa. Päättyi, särkyneisiin sydämiin ja kyyneleisiin. Meidän suhteesta oli kadonnut kipinä, se palava tuli, joka oli ennen roihunnut. Nyt sitä ei enää ollut. Siksi me erottiin, siksi mun sydämen täytyi särkyä.

Ollaan tunnettu päiväkodista asti. Me oltiin seurusteltu ala-asteelta lähtien. Ei aluksi kunnolla vielä kuudennella luokalla, mutta kyllä me sinä aikana pidettiin käsistä ja pussattiinkin kerran. Sitten meiän jutusta alkoi tulla isompaa, kun päästiin seiskalle. Alettiin suudella enemmän ja kerrottiin vanhemmille. Molempien vanhemmat onneksi otti sen hyvin vastaan, hiukan epäileväisenä suhteen vakavuudesta ja pituudesta. Meidän jutusta vaan tuli isompi ja isompi, kunnes lopulta jotkut random meidän koulun tytöt tuli kasiluokan alussa hehkuttamaan miten söpö pari me ollaan. Se oli hämmentävää. Nyt mihin me ollaan päädytty? Tuntuu, kuin oltaisiin ventovieraita.

Laitan musiikin takaisin kovalle ja meidän Biologian maikka saapuu avaamaan oven. Mä tallustan takariviin toivoen, ettei Aksu seuraa. Hän kuitenkin seuraa minua. 
Päätän olla välittämättä hänestä ja kuuntelen kerrankin opettajaa, jonka kuuluva ääni kaikuu kuulokkeideni läpi.

"Noniin mä jaan nyt teille nää Biologian kirjat ja voitaisiin aloittaa katsomalla joku luontovideo, niin ei olisi niin rankka ensimmäinen tunti", opettaja kertoo ja alkaa jakamaan kirjoja. Sen jälkeen hän laittaa videon pyörimään ja minä yritän parhaani mukaan keskittyä, otan jopa kuulokkeet korviltani.

Turhaudun nopeasti ja käännän katseeni Aksuun, joka on painanut päänsä pulpettiin. Silmät hänellä on kiinni. Hän ilmeisesti nukkuu. Hymy leviää väkisinkin kasvoilleni, kun katson häntä.

Vaaleanruskeat hiukset, pisamia poskilla ja sulkeutuneiden silmäluomien takana odottaa siniset silmät, jotka eivät ole harmi kyllä nyt näkyvissä. Niin monet kerrat olin hukkunut hänen silmiinsä.

"Aksu!" opettaja töksäyttää hänen nimensä kovalla äänellä ja jokaisen oppilaan katse kohdistuu Aksuun.

"Aksu!" opettaja toistaa hiukan kovemmalla äänellä, mutta Aksu reagoi mitenkään. Myrtsin näköinen Tuula, alkaa ottaa askelia kohti Aksua.

Ravistelen nopeasti Aksua ja saan hänet hereille, juuri, kun Tuula saapuu hänen eteensä.

"Tunneilla ei nukuta, säästyt tämän kerran jälki-istunnolta", hän sanoo ja palaa takaisin istumaan tietokonepöydän taakse.

"Tunneilla ei nukuta", Aksu matkii ivallisesti. Naurahdan hänelle ja käännän katseeni Aksusta videoon.

Joku oma hömppä kommentti:

Heii!!  Miksi oon tällainen? 😂 Miksi uusi tarina, taas. 😂

Mutta anyway tähän tulee sitten hitaat päivitykset, koska tosiaan keskityn Rakas huonekaveri, miksi teet näin-tarinaan.

💭Vanileea💭