WHO? | Marcus and Martinus || ✓

27. Pakkomielteinen

Lupasin yrittää kirjotella eilen ja en oikeen viittiny antaa teidän odottaa enempää joten tässä tämmönen noin 600 sanan luku :)


Tuijotan ikkunasta ulos hiljaisuuden ympäröidessä minua joka puolelta. Ihmiset ovat kaikonneet luotani, tuntuu tyhjältä.

Pienen raivokohtaukseni aikana äiti tuli hyssyttelemään minua, mutta olin liian tunteikas kuulemaan järkipuhetta. Ennen kuin tajusin mitä tein, heitin äitiäni kohti posliinikulhon. Hän onneksi tajusi väistää ajoissa säästyen näin pahoilta vaurioilta. Hän oli kuitenkin erittäin järkyttynyt yritettyäni aiheuttaa hänelle tahallista kipua.

Kadun sitä enemmän kuin mitään, ja siksi pysyttelenkin yksin lukittautuneena huoneeseeni. En nuku miltei ollenkaan, pari tuntia joskus yöllä, joskus päivällä, kirjoituspöytäni ääressä. Joskus joku astuu huoneeseeni ja tuo ruokaa pöydälleni, sanoo pari sanaa, jotka unohdan heti kun ne on sanottu, askeleita ja olen taas yksin. Vilkaisen ruokaani, nostan sen kädelleni, vien huulilleni, puraisen palan ja nostan katseeni. Naapurin tuttuakin tutumpi talo tuo silmänräpäyksessä mieleen pieniä, mutta kivuliaita muistutuksia mikä elämässäni meni aivan penkin alle ja näin menetän ruokahaluni täysin.

Päivisin tarkkailen Gunnarsenien taloa pakkomielteisesti ja kirjaan muistiin kaiken epätavallisen mitä näen, muun muassa, kun joku poistuu talosta hakemaan postia kellon aikaa myöten. Ensin en tiedostanut mitä tein, mutta aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, että minulla on paha ongelma.

Tiedostan myös sen, etten pääse Martinuksesta ehkä ikinä yli. Hän kuitenkin oli erittäin tärkeä henkilö minulle. Meillä oli hyvät hetkemme, joiden muisteleminen tuo hymyn huulilleni, joka kuitenkin pyyhkiytyy heti ajatusteni täyttyessä huonoista muistoista, jotka repivät sydämeni riekaleiksi uudestaan ja uudestaan.

Koputus oveen. En käänny, minua ei kiinnosta. Tuijotan ulos vaikka mikä olisi. Ovi avautuu, mutta kukaan ei astu reviirilleni.

"Trine?"
Mietin hetken. Kuka se on? Sitten päässäni naksahtaa. Tietenkin, enhän minä voi häntä unohtaa. En kuitenkaan sano mitään, en edes tiedä toimiiko ääneni ollenkaan enää. Ehkä toimiikin, mutta on eri juttu haluanko sen toimivan.

Varjo ilmestyy vierelleni, astuu minun alueeni sisäpuolelle miettimättä yhtään mitä voi pahimmillaan tapahtua.

"Trine. Hei, tulisit ulos, sun vanhemmat on hirveän huolissaan susta. Sä vaan olet täällä yksinäsi. Sä tulet ihan hulluksi ja masentuneeksi täällä ajatustesi kanssa", pojan ääni anelee. "Mä olen tosi huolissani."

En tee elettäkään vastatakseni tai edes liikahtaneeksi.

"Mä rakastan sua, ihan oikeasti. Tuntuu tosi pahalta nähdä sut tuollaisena. Mä olen tajunnut kuinka paljon sä oikein merkitset mulle", hän sanoo hiljaa. Sanat saavat minut kääntämään katseeni tähän poikaan, joka on pettänyt ja satuttanut minua, mutta ollut silti tukenani, kun kukaan muu ei siihen ole pystynyt.

"Varmaan vaikea uskoa, mutta totta se on. Kukaan muu ei oo saanu mua tuntemaan näin, ikinä. Mä en ole hyvä puhumaan, joten en ala satuilemaan tässä sen kummempia. Sulle tekis hyvää päästää siitä Tintistä irti, lopettaa toi tarpeeton stalkkaaminen ja aloittaa mun kanssa ihan puhtaalta pöydältä. Mitäs sanot?" hän sanoo pehmeästi.

Selvästi itsehillintäni ja omatuntoni ovat vaurioituneet huomattavasti ja lakanneet toimimasta näiden parin viikon aikana, sillä nousen tuoliltani ja kävelen Tuukan eteen vain parin sentin päähän hänestä. Nostan käteni pojan olkapäälle ja puristan hellästi. Tuttu tuoksu valtaa sieraimeni ja nautin siitä pienen, ikuisuudelta tuntuvan hetken verran.

"Mieti rauhassa. Käydäänkö vaikka kävelyllä?" Tuukka suostuttelee tarttuen käsiini pidellen niitä rintansa päällä. Päädyn nyökkäämään, vaikka ulos meneminen ei kuulosta laisinkaan houkuttavalta.
Kävelen hieman ontuen alakertaan istuttuani monen monta päivää paikallani.
Vedän kengät jalkaani hitaasti ja kiristän nauhat liian kireälle.
Tukka pitelee minua kylkeään vasten varmistaen etten vain lyyhisty maahan. Hänen otteensa tiukkenee huomattavasti ohittaessamme Gunnarsenien taloa. Näen silmäparin ikkunassa ja yritän olla tuijottamatta takaisin, haluan näyttää päässeeni jo tuon esteen yli. Todellisuudessa kuitenkin luisun koko ajan alaspäin päästessäni miltei huipulle.
Tuukka katsoo samaan suuntaan kuin minä ja pysähtyy paikoilleen. Käännyn katsomaan häntä kysyäkseni mikä mättää mutta saankin tuntea pojan huulet omillani. Välissämme ei ole yhtään ilmaa Tuukan puristaessa minua itseään vasten. Poika perääntyy yhtäkkisesti ja hymyilee lempeästi. Katson jälleen ikkunaan. Tarkkailija on hävinnyt paikaltaan ja vetänyt verhon lasin eteen.


Sanoja: 611