I'm only yours | Luke Hemmings

Ensimmäinen luku

"Mutta minkä takia mun täytyy tulla mukaan?" Kysyn turhautuneena.

"Koska, sä olet mun paras ystävä! Se on sun velvollisuus", paras ystäväni Barbara sanoo samalla kun yrittää löytää minulle jotain vaatteita.

"Mutta kun en mä siellä tee mitään", tuhahdan. Tiedän, että tästä inttämisestä ei ole mitään hyötyä sillä Barbara raahaa minut vaikka väkisin mukaansa.

Tosiaan, minä olen Diana, ihan tavallinen tyttö. Omistan metsänvihreät silmät, niin kuin äidilläni on aina tapana sanoa, sekä tummanruskeat hiukset. Ette oikeasti löydä yhtään tavallisempaa tyttöä kuin minä. Olen töissä pienessä kahvilassa Sydneyssä. Rakas ystäväni, Barbara, sen sijaan on kanssani ihan toista luokkaa. Hän on meistä se parempi osapuoli, ja menestyksekkäämpi. Barbara on Sydneyn suosituimman musiikkilehden, Limelightin, toimittaja. Barbara käy pääasiassa haastattelemassa kaikkia tunnettuja laulajia joko ihan studiolla tai sitten erilaisissa tapahtumissa. Tänään olisi joku tapahtuma mihin tulee tämän hetken kuumimmat artistit ja bändit. Barbara tietysti haluaa raahata minut mukaansa. En ymmärrä mitä minä siellä teen?

"Isket itsellesi jonkun kuuman jätkän. Sä olet ollut niin kauan yksin", Barbara sanoo tosissaan ja näyttää punaista mekkoa. Pudistan päätäni. En todellakaan ole pukemassa tuota päälleni.

"Sä tiedät, että mä en halua juuri nyt ketään", mutisen.

"Sun on päästävä Nickistä yli. Siitä on jo yli puoli vuotta", Barbara muistuttaa.

"Kiitos muistutuksesta. Älä mainitse mulle sen nimeä, ellet halua turpaasi. Et säkään olisi unohtanut jos Thomas olisi tehnyt sulle samoin", sanon ja puren hampaitani yhteen. Barbara tietää, että en halua puhua Nickistä, mutta silti hän muistuttaa siitä koko ajan. Eikä hän ymmärrä etten kaipaa elämääni yhtäkään jätkää juuri nyt.

"Okei, sori", Barbara sanoo ja nostaa kätensä ylös antautuvasti. Hän jatkaa vaatekaappini penkomista. Huokaisen syvään ja kaadun sängylleni makaamaan. En todellakaan halua mennä sinne tapahtumaan. Eivät ne ole minun kaltaisille ihmisille. Siellä on vain niitä rikkaita pukumiehiä ja muita menestyneitä tyyppejä sekä niitä kuuluisia laulajia. En minä sovi niiden joukkoon.

"Entäs tää?" Barbara kysyy ja näyttää valkoista pitsistä mekkoa. Joo ei ikinä.

"Joo, ei edes sun villeimmissä unissa. Bar, sä tiedät, että mä en käytä tollasia vaatteita", huokaisen.

"Miksi nää sitten on sulla?" Barbara kysyy turhautuneena.

"Äiti tuo niitä mulle koko ajan!" Puolustaudun.

"Diana, meillä on kaksi tuntia aikaa eikä olla löydetty sulle vielä edes vaatteita!"

"Ehkä tää on merkki siitä, että mun ei pidä tulla."

"Älä edes aloita. Sä tulet ja sillä siisti. Äitisikin on ylpeä."

"Voi hyvä luoja, sä alat kuulostamaan ihan iskältä! Sä olet mun paras ystävä etkä mikään helvetin huoltaja."

"Mä olen enemmänkin sun sisko."

"Helvetin rasittava sellainen."

Kyllästyn siihen, että Barbara yrittää löytää minulle sellaisia vaatteita mitä en koskaan käyttäisi julkisella paikalla. Otan siis ohjat omiin käsiini. Otan kaapistani valkoiset farkut sekä siisteimmän paitani. Tämän siistimmäksi en ryhdy.

"Kelpaako?" Kysyn.

Barbara huokaisee syvään, "tämän kerran."

Luultavasti kaikilla tytöillä siellä on todella lyhyet mekot. Minä en vain pidä mekoista. VIHAAN mekkoja. Sitä paitsi ne näyttävät ihan älyttömän tyhmiltä päälläni.

Barbara haluaisi meikata minut, koska hän on siinä niin hyvä. Okei, onkohan mitään asiaa mitä hän EI osaisi? Ei varmasti ole. Minä en kuitenkaan halua naamaani viittä kiloa meikkiä joten haluan meikata ihan itse. Barbara tuhahtaa, kun olen jälleen eri mieltä hänen kanssaan. Olen todella itsepäinen henkilö.

Kun olemme molemmat valmiita, kello on jo sen verran, että meidän on pakko lähteä. Astumme ulos pienestä kerrostaloyksiöstä, josta muuten minun kuulemma pitäisi muuttaa pois. Vanhempani ovat rikkaita ja he asuvat aivan valtavan kokoisessa kartanossa. Minä en tykkää sellaisesta elämästä, joten muutin yksin asumaan heti kun täytin kahdeksantoista. Barbara asui meidän naapurissa aina, jonka kautta mekin ystävystyimme. Heidän perhe kävi meillä aina sunnuntaisin illallisella. Barbara asuu edelleen vanhempiensa luona ja on tottunut elämään tuollaista porvari elämää. Hän jopa tykkää siitä, mutta minä en. Ei raha ja materiaali tuo onnea. Sen olen huomannut jo aikoja sitten.

Rappuni edessä odottaa limusiini, totta kai. Voi luoja, miksi emme voi mennä ihan normaalilla autolla? Kuten minun autolla? Tai vaikka taksilla? En edes halua tietää kuinka paljon tälläisen vuokraus maksaa.

"Barbara, Oikeesti? Mikä siinä on, että sulle ei kelpaa mikään tavallinen kyyti?" Kysyn hieman ärtyneenä.

"Diana, tää tapahtuma on hienoin ikinä. Ei me voida mennä sinne millään sun Audilla", Barbara sanoo ja hyppää limusiinin kyytiin.

Seuraan häntä ja teen samoin, "mitä vikaa mun Audissa on?"

"Ei tietenkään mitään. Tää on vaan todella hieno tapahtuma. Sä tuut vielä huomaamaan", Barbara toteaa ja ottaa pöydältä lasillisen kuohuviiniä. Välillä vihaan tuota tyttöä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Miksi hänen aina täytyy raahata minut kaikkialle? Tänäänkin olisin halunnut pysytellä sängyssäni.