Herään huonoon oloon ja siihen, että päähäni sattuu ihan laittoman paljon. Raotan silmiäni ja tajuan sen olevan virhe, koska huoneessa on aivan liian valoisaa. Avaan ne kuitenkin uudestaan, koska tajuan etten ole omassa huoneessani. Katson ympärille eikä paikka näytä ollenkaan tutulta. Seinät ovat täynnä Nirvanan ja Green Dayn julisteita. Joo, no tämä ei Barbarankaan huone ole. Kenen huoneessa olen? Mitä eilen illalla edes tapahtui? Muistan, että Barbara haastatteli sitä bändiä, sen jälkeen turhauduin ja menin etsimään baaritiskin... Kaikki mitä on tapahtunut sen jälkeen on ihan pimennossa. Minulla ei ole oikeasti mitään muistikuvaa. Taisin erehtyä ottamaan alkoholia. Ei pitäisi, koska se on joka kerta virhe. Herään aina jonkun tuntemattoman luota. En ikinä ole omassa kodissani. Tosin tällä kertaa minulla on jopa vaatteeni päälle ja se todellakin on uutta.
Ehkä minun pitäisi nousta tästä ylös ja käydä katsoa kenen punkkarin asunnossa olen.
Nousen sängystä ylös enkä edes vaivaannu katsomaan peilistä miltä näytän, koska tiedän jo valmiiksi, että näytän ihan monsterilta.
Ennen kuin avaan huoneen oven, jään kuuntelemaan kuuluuko asunnosta kenenkään puhetta. Sillä parasta ikinä olisi jos pääsisin livahtamaan täältä ilman, että kukaan huomaa. En halua käydä mitään kiusallista keskustelua asunnon omistajan kanssa. Epäonnekseni jostain päin asuntoa kuuluu puhetta. Mutta asunnossa ei selkeästi ole vain yksi henkilö.
"Ash! Tuu tänne", joku sanoo yllättävän hiljaa.
"No?" Ilmeisesti tämä 'Ash' kysyy.
"Mitä me tehdään... Sen kaa?"
"Emmä tiedä. Kerrotaan vaan miten ilta meni ja sillee."
"Okei."
Puhuivatko he minusta? Toivottavasti ei. Vedän syvään henkeä ja yritän kerätä itseni. Kai minun on pakko kohdata ne tyypit. Avaan huoneen oven ja astun käytävään. Talo näyttää nyt jo ihan kartanolta! Ainakin valtavan kokoinen omakoti tämä on. Kävelen ilmeisesti olohuoneeseen jossa näen sohvalla makaavan kaksi poikaa. En kuitenkaan näe heidän kasvojaan joten en voi varmaksi sanoa, että tunnenko heidät.
Huono olo yllättää yhtäkkiä ja minun on pakko päästä vessaan. Juoksen päättömänä ympäri asuntoa enkä meinaa millään löytää vessaa. Vedän jokaisen oven auki, mutta en siltikään löydä vessaa. Kuka helvetti oikeasti haluaa asuaa näin isossa talossa. Ihan samanlaisia kuin Barbara ja vanhempani.
Näen vihdoin oven jossa lukee isolla WC. Kiitos Jumala! Juoksen vessaan, avaan pytyn kannen ja oksennan samantien. Onneksi pystyin pidättämään oksennusta sen verran, että pääsin tänne. Se vasta olisi ollut noloa, jos olisin oksentanut jonkun tuntemattoman asuntoon. Tosin ihan kuin niin ei olisi ennenkin käynyt, mutta en ole koskaan herännyt kenenkään kartanosta. Pikemminkin tavallisista kerrostaloyksiöistä. Miten olen edes päätynyt jonkun porvarin luokse?
Joku juoksee vessaan, nostaa hiuksiani ylös, jotta ne eivät menisi oksennuksen sekaan ja silittää rauhoittavasti selkääni. Okei, nyt ainakin haluan tietää henkilön! Kukaan ei ole koskaan jäänyt silittelemään selkääni tai katsomaan menevätkö hiukseni oksennukseen. Oksennan varmaan viikon ruoat ja kaiken alkoholin ulos. Ja viimein se hellittää. Paha olonikin helpottaa vähän. Nousen lattialta ylös, pesen käteni ja huuhtelen suuni. Käännyn katsomaan nyt auttajaani ja ilmeeni on varmasti näkemisen arvoinen. Suuni aukee varmasti lattiaan asti ja silmäni ovat lautasen kokoiset, vähintään. Pojan laittoman hyvännäköiset kiharat ovat rennosti sekaisin. Hänellä on päällään harmaat lökärit, jotka roikkuvat aivan liian alhaalla eikä hänellä ole PAITAA. En edes ihmettelisi jos suustani valuaisi kuola, kun tuijotan Herra Täydellisyyttä. Nuo täydelliset siniset silmät tuijottavat minua. Edessäni seisoo itse Luke Hemmings.
"Ei helvetti", mumisen hiljaa.
"Mitä? Ootko kunnossa?" Luke kysyy huolestuneena.
"Joo, ei tässä muuta ku et taidan hypätä Sydneyn Oopperatalon katolta mikäli se on tarpeeksi korkea", mutisen takaisin.
Luke naurahtaa minulle, "Äläs nyt, eihän tässä oo mitään syytä sellaiseen."
"Todellakin on! Tää on niin noloa."
"Haluatko sä syötävää?" Luke kysyy vaihtaen puheenaihetta. Näytänkö jotenkin siltä, että olen jäämässä tänne syömään?
"Öh, joo toki", huuleni päättävät kuitenkin vastata. No voi hemmetti. Diana, sinun piti vain kerätä kamasi ja juosta asunnosta vitun lujaa pois. Seuraan Lukea keittiöön, josta tulee ihana ruoan tuoksu.
"Lukey, joko Cal ja Mikey heräsi?" Oliko se nyt Ashton, kysyy samalla kun tekee jotain ruokaa.
"Ei."
"Kello on jo kolme, niitte ois korkee aika herätä", Ashton sanoo.
"Sä näit miten sekaisin ne oli eilen. Niillä saattaa mennä hetki."
"Siis, hetkinen. Onko kello jo kolme? Iltapäivällä?!" Kysyn paniikissa. Ashton säikähtää, koska ei ollut huomannut minua.
"Herranjumala, mä säikähdin. Mutta joo, se on jotain vähän yli kolme."
"Ei paska!" Huudan. Lähden takaisin huoneeseen, jossa vietin viimeyöni. Yritän paniikissa etsiä puhelintani. Onneksi minulla ei sentään ole töitä tänään, mutta Barbara on taatusti soittanut vähintään kolmesataa kertaa.
Jep, arvaukseni meni oikeaan. Barbaralta on oikeasti satoja soittoja ja kymmenittäin viestejä. En jaksa lukea kuin viimeisimmän viestin, joka on laitettu vain muutama tunti sitten.
Barbara: MÄ VANNON ETTÄ JOS SÄ ET OLE KUNNOSSA NIIN MEEN HAKKAA JOKAISEN SIELLÄ PAIKASSA OLLEEN
Joskus Barbara saattaa suuttua tosi paljon ja uhkailla... Kertaakaan hän ei kuitenkaan ole ketään lyönyt, kai?
Minä: ei vittu sori bar! mä oon ihan kunnossa, olin vaa tosi kännissä ja joku raahas mut sen luo turvaan
Barbaralta tulee vastaus todella nopeasti.
Barbara: kuka?
Minä: luke...
Barbara: luke? ei me tunneta ketään lukea?
Minä: hemmings...
Barbara: TUNNIN PÄÄSTÄ TEILLÄ
Laitan myöntävän vastauksen ja kerään äkkiä kamani, jonka jälkeen menen keittiöön. Nyt jopa Calum ja Michael ovat heränneet ja he olivat ilmeisesti TODELLA humalassa eilen sillä he näyttävät ihan kuolleilta. Ihan kuin he eivät olisi nähneet päivänvaloa vuosikausiin. Nyt he istuvat pöydän ääressä ja syövät melkein tyytyväisinä ruokaa jonka Ashton on loihtinut.
"Tota, mä en pystykkää jäämään tänne. Pystyisikö joku millää heittää mut kotiin? Mulla ei ole mitään hajua missä me ollaan", kysyn mahdollisimman ystävällisesti. Tunnetusti minä saatan olla tyly ilman, että olisi edes tarkoitus.
"Totta kai", Ashton sanoo kiltisti. Näen Luken kasvoilta, että hän olisi halunnut tehdä sen. Hymyilen hänelle lempeästi ja kohautan pienesti olkiani. Menemme Ashtonin kanssa eteiseen, puemme kenkämme jalkaan ja lähdemme ulos.
En malta odottaa Barbaran kolmannen asteen kuulustelua.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Uusi luku ihan vaan sen kunniaksi, että meidän rakkaalla Lukella on tänään synttärit! Voisko se millään lopettaa kasvamisen :(
