Yadinin Tarina

1. Varjotanssijat

Odottaminen. Kuinka vihasinkaan sitä tunnetta. Kun sydän pamppailee niin lujaa, että voi kuulla sen äänen, tuntea sen liikkeen varpaissa asti. Kun jännittää jokaista tulevaa sekuntia, jotka oma mieli saa tuntumaan minuuteilta. Kun sitä hetkeä ei voi itse mitenkään tuoda nopeammin. Pitää vain odottaa ja antaa sen hetken tulla luokseen. Antaa kohtalon päättää milloin.

Minä odotin. Odotin, koska Nanaquaris ei ollut vielä tarpeeksi lähellä. Nanaquaris on peuraa muistuttava eläin, jolla on pienet terävät sarvet. Sen lyhyt turkki on tummansininen, jossa kulkee valkeita kiehkuroita. Nanaquariksia näkyy harvoin ja ne ovat hyvin arvokkaita. Niiden sarvista saa lääkettä sairauksiin, turkista saa koko kylän kauneimman takin ja liha on maukkainta, mitä koko Fletin planeetalta voi löytää.

Kyyhötin pensaikon takana ja tarkkailin eläimen liikkeitä. Minun ja Nanaquariksen välissä oli noin kymmenen metrin mittainen suoalue. Otus asteli pehmeästi suon vastapäisellä laidalla pienintäkään ääntä päästämättä. Se oli saapunut tiheän metsän siimeksestä, mutta pysytteli visusti puiden ulostyöntyvän oksakatoksen varjossa, ettei auringonvalo paljastaisi sitä. Se pysähtyi ja kumartui syömään pieniä suokasveja.

Piileskelin metsän reunassa ja kohotin puustaveistetyn varsijouseni eläintä kohti. Pensaikko oli kuitenkin liian tiheä, etten nähnyt tarpeeksi hyvin tähdätäkseni. Minun oli pakko nousta kyykystä polvilleni, jotta pystyin kurottamaan varsijousen pensaan yläpuolelle. Seurasin Nanaquarista katseellani. Suljin toisen silmäni ja puhalsin ilmaa pois keuhkoistani mahdollisimman vähin äänin. Sykkeeni kiihtyi ja käteni tärisivät. Vielä vähän lähemmäs niin osuisin.

Silloin Nanaquaris nosti päänsä ja tuijotti suoraan siihen pensaaseen, jonka takana olin. Se näki varsijouseni ja violetinsävyiset käteni pitelemässä sitä. Eläin pinkaisi juoksuun ja katosi äänettömästi metsään. Samalla hetkellä ammuin nuolen. Se ei osunut mihinkään. Nuoli pysähtyi ja jäi leijumaan ilmaan puoleen väliin suota. Hetken tuijotin nuolta silmät sirrillä hämmentyneenä, mutta tajusin pian mistä oli kyse.

"Ordac. Tule esiin", huokaisin. Kuulin puun kaarnan rapisevan takanani, kun isoisäni astui esiin kumartuen roikkuvan oksan alta. Hänen kätensä oli ojossa koko sen ajan, kun hän suoristautui ja leijaili luokseni. Ordacin avoin kämmen osoitti ilmassa leijuvaa nuolta. Kun hän hitaasti laski kätensä, nuolikin laskeutui. Ordac oli käyttänyt Voimaa, mystistä energiaa, joka on kaikkialla. Voima on meidän sisällämme ja ympärillämme. Se yhdistää meidät kaikkeen elävään, kuolleeseen ja koko maailmankaikkeuteen. Mutta vain harvoilla meistä on kyky käyttää sitä. Minä ja isoisäni Ordac olemme yksiä niistä harvoista. Me näemme Voiman avulla välähdyksiä menneestä ja tulevasta, kykenemme leijuttamaan asioita. Voimme hyödyntää Voimaa monin tavoin. Se on sidoksissa meihin, on osa meitä ja me osa sitä.

"Miksi pysäytit nuoleni?" kysyin Ordacilta ärähtäen. En edes jäänyt kuuntelemaan vastausta, kun leijuin jo rivakasti pensaan läpi suolle. Kuitenkin vastaus olisi jotain niin ordacmaista, kuten: Viattomia eläimiä ei saa tappaa eikä–

"Yadini kuuntele, pysäytin nuolen, ettet vahingoittaisi viatonta Nanaquarista, koska sekin on elävä olento niin kuin me."

Ja sieltähän se tuli.

"Nanaquarikset elävät keskimäärin satavuotiaiksi yleisajan mukaan ja tämä yksilö oli vasta vähän päälle 20. Et saa tulla enää metsästämään ilman, että kerrot minulle missä ja milloin ja–"

En kuullut enempää Ordacin saarnasta, koska tukin korvani. Mitä Ordac oikein ajatteli? Kuvitteliko hän tosiaan, että jatkossa kutsuisin hänet jokaiselle metsästysreissulle mukaan henkilökohtaiseksi lapsenvahdikseni? Turha luulo.

"Jos sinä aiot kieltää minua metsästämästä niin kerro ensin, että mitä me sitten syömme?" Huusin Ordacille, joka nojasi puuhun suon laidalla. Näin selvästi, että hänen korkea ikänsä alkoi jo painaa ja pystyssä pysyminen kävi päivä päivältä vaikeammaksi. "Yadini, en minä kiellä sinua metsästämästä! Jos vain vähentäisit sitä ja alkaisit vaikka poimimaan hedelmiä, marjoja ja yrttejä, joita Flett on pullollaan." Ordac kohotti taas kätensä ja leijutti Voimalla hänen viereisestä puustaan yhden Pa-Pa-Taneli nimisen hedelmän. Hän piti soikeaa oranssin- ja keltaisensävyistä Pa-Pa-Tanelia käsissään, nyökkäsi kannustavasti sitä kohti ja haukkasi ison palasen mehukkaasta hedelmästä. Hänen suupielistään roiskahti vettä, joka lähti valumaan hänen leukaansa pitkin.