Twisted minds and broken hearts

1 - Ace Adams

Äiti ja isä katsoivat minua kummallisesti pöydän äärestä, kun rymistelin keittiöön. Kohotin hieman hämilläni kulmiani. Mikä ihme heitä vaivasi? Yleensä molemmat tanssahtelisivat ympäri keittiötä ja keittäisivät jotain kummallista puhdistavaa teetä. En välittänyt heidän katseistaan, vaan nappasin jääkaapista hedelmäsmoothien ja join siitä noin puolet yhdeltä istumalta. Käänsin katseeni vanhempiini ja odotin, että he sanoisivat edes jotakin. Huomenta tai jotain sellaista?

Molemmat pitivät suunsa kuitenkin visusti kiinni, joten päätin olla itse keskustelun aloittaja. ''Mikä teillä on?'' kysyin tai pikemminkin kivahdin heille. Silloin äitiin ja isään tulei hieman eloa, ja he taikoivat esiin pirteät hymyt. Isä nousi tyhjän pöydän äärestä ja napsautti kahvinkeittimen päälle.

''Ei mitään. Meillä on vain vähän aamuväsymystä.'' äiti sanoi energisesti. ''Hyvää huomenta, rakas.'' hän jatkoi ja nousi isän perässä pöydästä, ja alkoi tekemään aamiaista. Vai että ei mitään. Haluaisin todellakin nähdä sen päivän, kun Luna ja Harry Washington olisivat niin kuolemanväsyneitä, etteivät saisi sanoja suustaan. En kuitenkaan alkanut väittelemään heidän kanssaan tai vaatimaan kunnollista vastausta, vaan tyydyin vain nyökkäämään ja kulauttamaan lisää smoothieta kurkkuuni.

Avasin Santa Dominica High Schoolin julisteilla vuoratut ulko-ovet hieman vaivalloisesti, koska molemmat käteni olivat täynnä tavaraa. Pääsin kuitenkin ilman sen suurempia ongelmia suuren, kolkon ja masentavan koulurakennuksen sisään ja suuntasin kulkuni yläkertaan, kohti lokeroani ja luokkaani. Muutama opiskelija katsoi minua halveksuvasti, kun tönin paria henkilöä anteeksi pyytämättä ja jatkoin sitten matkaani kohti määränpäätäni kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta mitä väliä sillä on? Ihan kuin minun muka pitäisi tehdä johonkuhun vaikutus tai näyttää hyvältä tietyn ihmisen silmissä. Joopa joo.

Kun pääsin lokeroni luo, avasin sen näppärästi kirjainyhdistelmällä ja nappasin kaapista sitten sinne edellisenä päivänä sullomani yhteiskuntaopin kirjan. Tungin sen välinpitämättömästi laukkuuni, joka tursusi jo valmiiksi monisteita sekä penaalista karanneita kyniä ja kaiken kukkuraksi painoi varmaan kymmenen kiloa. Pamautin lokeron heikon oven kiinni sellaisella voimalla, että koko metallinen laatikko kolisei ja kiinnitti muutaman käytävällä nyhjäävän opiskelijan huomion. Sipaisin hajamielisesti muutaman korvani takaa karanneen mustan hiussuortuvan takaisin omalle paikalleen ja jatkoin sitten matkaani käytävän päähän, kohti sitä typerää yhteiskuntaopin luokkaa.

Yhteiskuntaopin opettajani oli sen verran yli-innokas, että hän avasi aina luokan oven viisi minuuttia ennen tunnin alkua, ja odotti sitten opiskelijoita opettajanpöydän takana silmät kiiluen. Kun avasin luokan oven, kello oli juuri lyönyt tasan yhdeksän, ja kaikki olivat jo tunnilla, kirjat pöydällä ja katse herra Cutterissa. Siispä sain osakseni kaksikymmentäviisi uteliasta silmäparia, kun astuin luokkaan ja annoin viileän katseeni kiertää nopeasti muissa opiskelijoissa. Herra Cutter katsoi minua puolikuun muotoisten silmälasiensa takaa hieman tympeästi, aivan kuin olisin joku joukkoon kuulumaton. 

- Olet myöhässä, neiti Washington, hän marisi minulle tavalliseen tapaansa ja vilkaisi kulunutta rannekelloaan varmistaakseen, että on oikeassa.

- Tulin luokkaan tasan kello yhdeksän, herra Cutter,  muistutin vanhusta kohteliaasti, mutta hyvin luotaantyöntävällä äänensävyllä. Hän mutisi jotakin ''ajanhallinnasta'', mutta en jäänyt kuuntelemaan hänen saarnaansa, vaan jatkoin matkaani kohti luokan takaosaa omalle, rauhalliselle paikalleni samojen uteliaiden katseiden seuratessa kiinnostuneesti matkaani. Jotkut katseista olivat puhtaasti uteliaita, jotkut katsoivat minua ilkeästi mulkoillen.

Pääsin istumaan takariviin, omalle, tutulle paikalleni ja nostin mustan Michael Korsin nahkalaukkuni pöydän päälle. Nappasin sieltä yhteiskuntaopin kirjan ja tietokoneeni, ja avasin läppärin laiskasti. Minua ei yhtään huvittaisi keskittyä johonkin umpitylsään lakitehtävään, mutta halusin saada jokaisesta oppiaineesta parhaan mahdollisen arvosanan, joten minun oli vähän niin kuin pakko yrittää edes keskittyä ja tehdä muistiinpanoja vaikka väkisin. Katseeni harhaili vähän muissa oppilaissa, mutta palasi joka kerta nopeasti takaisin kirkkaaseen MacBookin näyttöön, missä komeili muutama hassu rivi laaduttomia muistiinpanoja.

Kun katsoin seuraavan kerran luokan etuosassa olevaan vanhaan kelloon, se näytti, että tuntia oli kulunut kolmekymmentäkahdeksan minuuttia. Huokaisin pienesti ja laskeskelin, että tuntia olisi jäljellä vielä kaksikymmentäkaksi minuuttia. Ihan liikaa, jos minulta kysytään. Olin juuri laskemassa katseeni takaisin pulpettini kiinnostavaan pintaan, kun oveen koputettiin, tai pikemminkin sitä hakattiin sen verran lujaa, että jopa työhönsä täysin rinnoin eläytyneen herra Cutterin korvat kuulivat paukutuksen. Suurin piirtein kaikki luokassa olevat käänsivät salamannopeasti silmänsä kohti ovea, minun vihreät silmäni mukaan lukien. Yleensä kukaan ei  tullut näin pahasti myöhässä herra Cutterin tunneille, sillä hän on todella herkkä antamaan myöhästymisiä ja/tai jälki-istuntoa, jos hänen tunnilleen sattui tulemaan myöhässä. Siksi monet jättävät kokonaan tulematta hänen oppitunnilleen, jos ovat enemmän kuin viisitoista minuuttia myöhässä.

Tämä mysteerikoputtaja ei kuitenkaan välittänyt siitä oudosta, kirjoittamattomasta koulun säännöstä, vaan päätti ilmestyä oppitunnille siitä huolimatta. Tai mistäs minä tiedän, onko koputtaja edes opiskelija. Sehän voi olla kuka tahansa. Nyt kun tarkemmin katsoin luokkaa, en äkkiseltään huomannut, että kukaan puuttuisi oppitunnilta.

Herra Cutter korjasi hieman kauluspaitansa kauluksia ja käveli muutamalla harppauksella oven luo. Hän odotti muutaman sekunnin hiljaisuudessa, ja avasi sitten oven lukkoa kääntämällä. Vanhus jäi seisomaan hieman häkeltyneenä oven eteen, enkä näe, kuka tämä mysteerikoputtaja on. Muutama edessä istuva tyttö kuitenkin näytti tunnistavan henkilön, sillä he kääntyivät toisten tyttöjen puoleen ja alkavat supisemaan melko kovaan ääneen ja vilkuilevat aina välillä oven suuntaan. En oikein jaksanut uskoa, että Beyoncé tai joku muu superjulkkis tulisi yllätysvierailulle typerään yksityiskouluuni, joten koputtaja oli joku, kenet myös minä tunnen. Ainakin luultavasti.

Herra Cutter väistyi vihdoin ja lähtei kävelemään kohti opettajanpöytää. Hänen perässään luokkaan käveli poika. Hänellä on tummat, tuuheat hiukset, seksikkäät siniset silmät, hän on minua vuotta vanhempi ja hänen nimensä on Ace Adams. Juuri se sama Ace Adams, joka joutui viime kesän alussa nuorisovankilaan kuolemantuottamuksesta. Juuri se sama Ace Adams, joka oli veljeni paras ystävä melkein kymmenen vuotta.

Juuri se sama Ace Adams, joka tappoi hänet.

-

Eli tässä olis nyt tämä ensimmäinen luku mun tarinaan. Tää luku on aika lyhyt, mutta tavoitteena olisi tehdä suhteellisen pitkiä lukuja, joissa olisi jokaisessa reilusti yli tuhat sanaa. En tosin tiedä, kuinka hyvin se tulee onnistumaan koska olen tunnetusti laiska, mutta aina voi yrittää ;) seuraava luku tulee just sillon ku se tulee, stay tuned for that.

Sanamäärä -  854

pus, saara ♡