Twisted minds and broken hearts

5 - Tappelu

Seuraavana päivänä koulussa olin ärsyyntyneempi kuin yleensä. Aamu oli mennyt ihan päin persettä joka suunnalta. Tulin alakertaan aikaisin aamulla ja toitotin, että minähän en muuten mene tänään kouluun, koska Ace oli käynyt meillä enkä halunnut nähdä hänen naamaansa siellä. Äiti ja isä eivät siitä riemastuneet, vaan sanoivat, että se ei ole mikään syy jättää menemättä kouluun. Itsehän olin hänet päästänyt sisään, isä valitti minulle ja risti kätensä luullen olevansa joku kovakin jehu. Sitten me riitelimme - kyllä, taas - ja lopulta minun oli pakko hyväksyä kova kohtaloni ja mennä kouluun.

Koulussa olin myöhästynyt ensimmäiseltä tunnilta, koska minun piti käydä kaupassa ostamassa itselleni kouluruokaa, jota äiti ei ollut muistanut ostaa. Hän oli nähtävästi liian kiireinen vetäessään kännit ystävättäriensä kanssa, että minun tarpeeni unohtuivat. Kaupassakin oli kamalat jonot, kun kaiken maailman juopot olivat siellä ostamassa kaljaa ja tupakkaa päivän tarpeisiin. Sitten fysiikan opettajani oli ollut ärsyynyt minun keskeyttäessäni hänen tärkeän luentonsa säteilystä ja katsoi minua kuin halpaa makkaraa. Vielä päivän kruunaamiseksi olin joutunut istumaan ihan Acen lähellä ja olemaan hänen tuijotuksensa kohde koko oppitunnin ajan. Ai että kun rakastan elämääni!

Okei, saatan ehkä kuulostaa ärsyttävältä, valittavalta hemmotellulta kakaralta, joka saa raivarit heti, kun ei saa haluamaansa, mutta en todellakaan ole sellainen. Minulla on ihan omat syyni olla vihainen ja ärsyyntyä, kun asiat eivät mene niin kuin olin suunnitellut. Helppohan ihmisten on luulla, että totta kai minun kaltaiseni hemmoteltu pikku paska saa suuttua kaikesta ja saa siten haluamansa, mutta ehei. Minä olen joutunut kestämään aika paljon 16-vuotiaaksi, mutta sen monet tuntuvat unohtavan. 

Fysiikan tunnin loputtua kävelin ripeästi luokasta ulos, ennen kuin kukaan saisi mahdollisuutta jutella minulle. Pakenin lopulta vessaan ja lukittauduin yhteen kopeista. Sain olla ehkä minuutin rauhassa, kunnes vessan ovi kävi ja koko huone täyttyi puheensorinasta. Ensin en kiinittänyt jutteluun mitään huomiota, mutta kun kuulin tuttuja nimiä, höristin korviani.

- Joo, siis mä en ymmärrä, mikä sen ämmän ongelma oikein on. Eka se käyttäytyy niin kuin pojat ei kiinnosta sitä millään tavalla ja sitten kun tänne lukioon tulee yhtään hyvännäkönen poika, se on siinä kiinni niin kuin mikäkin iilimato. Mitä se kuvittelee tekevänsä? Luuleko se oikeesti, että sillä on mahkut siihen? hyvin ärsyyntynyt ääni saarnasi.

- No niinpä. Ja ootteko muutenkin nähnyt miten se kattoo muita ihmisiä? Ihan kuin paskaa kengänpohjassaan. Muutenkin ihan psyko tyyppi, toinen ääni kailotti.

- Jep. Silllä varmaan oikeesti viiraa päästä. Eikös sen veli ollut joku narkkari? ensimmäiseksi puhumaan puhjennut ääni sanoi taas. Ääni kuulosti todella tutulta, mutta en vain saanut sen omistajan nimeä päähäni.

- Ai kuka? uusi ääni kysyi.

- Aiden. Meitä vuotta vanhempi.

Tässä vaiheessa keskustelua kulmani kohosivat hämmennyksestä ylös. Olin satavarma, että tytöt puhuivat juurikin minun veljestäni. Meidän kylämme on niin pieni, että kaikki tuntevat toisensa, eikä kylässä ole muita Aideneita kuin minun veljeni. 

- Aa, joo se. Niin mä olen ainakin kuullut. Missäköhän se nykyään on? 

- En tiedä, jotkut sanovat että se asuisi Hollannissa ja vetelisi siellä sieniä, mutta enpä oikein usko, tuttu ääni sanoi ja tirskahti ärsyttävästi loppuun.

-  Mutta oikeesti, se Lia on ihan vitun tyhmä jos se luulee, että voi vaan viedä kaikki yhtään mielenkiintoiset jätkät meidän nenän edestä. Kukaan ei kyllä ansaitse olla niin hullun ihmisen kanssa. Sen kanssa puhuminenkin käy kuolemantuomiosta, ensimmäisenä kuulunut ääni jatkoi ylimieliseen sävyyn.