Twisted minds and broken hearts

4 - Tänään ei kelpaa

Muutaman tunnin päästä kuulin varovaisen koputuksen oveni takaa. Koputusta seurasi äidin hiljainen ääni.

- Lia kulta, oletko sinä siellä? äiti kysyi varovasti, ihan kuin peläten, että minä rikkoudun, jos hän puhuu normaalilla äänellä. Minua ärsytti äidin hento ääni ja huonosti piilotettu itkuisuus.

- Olen, vastasin tasaisella, voimakkaalla äänellä. Muutaman sekunnin oli hiljaista, sitten äiti avasi varautuneesti huoneeni oven ja katsoi minua surullisesti. Minä tuijotin häntä takaisin.

- Tulisitko ottamaan ruokaa? Tilasimme pizzaa, äiti kysyi ja hymyili niin rohkeasti kuin kykeni.

- Ei ole nälkä, vastasin ja siirsin katseeni välinpitämättömästi tietokoneeni ruutuun. Yritin väsätä epätoivoisesti yhteiskuntaopin kurssiesseetä. Tajunnanvirtaa ei vaan riittänyt kahta kappaletta pidemmälle.

Äiti huokaisi syvään, varmaan ajatteli, että oli virhe edes hankkia toinen kakara. Että minä olen ihan paska lapsi. Totta puhuen, en voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan.

- Lia, sinä et voi käyttäytyä jatkuvasti noin. Minä ja isä sanoimme asioita, mitä emme tarkoittaneet, ja niin sinäkin. Et voi vain unohtaa omia virheitäsi ja pitää muille mykkäkoulua. Sinä sen riidan aloitit, äiti sanoi jo hieman vahvemmalla äänellä. Nostin silmäni terävästi äitiin ja tuijotin häntä niin läpitunkevasti, että hän käänsi katseensa pois välttääkseen silmiäni.

- Äiti, minä tarkoitin juuri sitä, mitä sanoin. Minua ei kiinnosta, tarkoititteko te sanomaanne vai ette, mutta minä en kadu mitään, murahdin. Äiti käänsi taas ruskeat silmänsä minuun ja siristi niitä hieman ärtyneenä. Vastasin hänen tuijotukseensa samalla mitalla. Siinä minä olen hyvä.

- Lia, älä ole noin helvetin lapsellinen! Nyt on korkea aika aikuistua. Et sinä voi suhtautua joka asiaan noin saatanan voimakkaasti, että jokainen, joka on sinun kanssasi eri mieltä, pyyhkiytyy pois silmistäsi kuin tuosta vaan. Ota itseäsi niskasta kiinni ja yritä käyttäytyä kuin kuusitoistavuotiaan kuuluu, äiti sihahti vihasta kiehuen. Kohotin hieman toista kulmaani. Äiti ei yleensä ole niin raivokkaalla päällä, vaan yrittää aina kinastella minun kanssani mahdollisimman vähän ja sopia asiat niin nopeasti kuin mahdollista.

- Joopa joo. Kyllä minä osaan suhtautua asioihin paremminkin, mutta minua vaan ihmetyttää, että miksi ihmeessä te isän kanssa puolustatte Acen tekemisiä. Hän tappoi oman poikanne, vittu soikoon! Luulisi, että jokainen itseään kunnioittava aikuinen tajuaisi kantaa hieman enemmän kaunaa Acen kaltaisia ihmisiä kohtaan, mutta ei. Teidän pitää aina olla niin helvetin sinisilmäisiä ja empaattisia ja antaa kaikki anteeksi. Mihin se johti, häh? No vittu Aidenin kuolemaan, ellette ole vielä sisäistäneet sitä! Ehkä minun ei pitäisi syyttää Acea siitä, että Aiden kuoli, vaan teitä. Tehän kaiken hyväksyitte. Tiesitte, että Aidenilla on ongelma, ettekä liikuttaneet evääkään hänen hoitamisensa suhteen. Katsoitte vaan vierestä, kun hän narkkasi itsensä kuolemaan! Vittu, mitkä vuosituhannen vanhemmat tekin olette, ärähdin. Jokaisen ilkeän sanani jälkeen äidin suu aukeni yhä enemmän, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja silmät suurenivat.

- Sinä olet yksi maanpäällinen demoni, Lucilia, äiti sanoi niin hiljaisella äänellä, etten melkein kuullut hänen puhettaan. Sitten hän käveli ovestani ulos ja laittoi sen kiinni varovasti. Minä jäin katsomaan häkeltyneenä paikoillaan nököttävää valkoista ovea. Vau, Lia. Oletpa mainio. Pilaat perhesuhteesi kokonaan ilkeilemällä jokaiselle, joka kritisoi tekemisiäsi. Ehkä äiti on oikeassa, minun pitäisi ehkä sittenkin ottaa kritiikkiä vastaan hieman kevyemmällä kädellä. Tai sitten ei.

Jatkoin esseeni kirjoittamista ärsyyntyneisyys takaraivossani kytien. Tuskailin sen yhden esseen kanssa varmaan kaksi tuntia, kunnes sain vihdoin sen kirjoitettua ja lähetin tiedoston opettajalle. Ei siitä tullut paras tekemäni, mutta kelpasi.