Twisted minds and broken hearts

2 - Paholaisen tytär

En voinut ymmärtää sitä. Miten ihmeessä se kamala murhaaja luuli, että oli järkevää astua minun maailmaani takaisin, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut viime kesästä? Acen oli pakko olla hullu, jos hän luuli, että hän pääsisi elämäni pilaamisesta kuin koira veräjästä. 

Sillä hän todellakin pilasi elämäni. Hän särki sydämeni miljoonaan pieneen osaan, vuodatti kaiken ilon ja onnellisuuden sen sisältä ja jätti minut huutamaan yksin pimeyteen. Hän rikkoi minut teollaan, eikä katunut sitä mitenkään. Hänen takiaan jäädytin sydämeni. Hänen takiaan satutin toistamiseen niitä, joita rakastan. Hänen takiaan elämäni on murskana, eikä se tule koskaan siitä parantumaan.

Silmäni huusivat katkeruutta, kun tuijotin luokan edessä seisovaa poikaa. Hän ei ollut vieläkään huomannut minua, vaan keskusteli yhteiskuntaopin maikan kanssa jotain melko tyytymätön ilme kasvoillaan. 

Annoin itseni tarkastella poikaa hieman tarkemmin. Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja tummansiniseen huppariin, minkä voisi helposti sekoittaa mustaan. Hänen tummanpuhuvat hiuksensa olivat kasvaneet hieman sitten viime näkemän. Muutama musta suortuva lepääsi hänen otsallaan, ja Ace pyyhkäisi ne rennosti pois silmiensä tieltä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jylhät ja miehekkäät. Selkeästi erottuva leukaluu saisi varmaan monen tytön jalat veteliksi. Kundin nenä oli nähtävästi murtunut jossain kohtaa, sillä nenäluu oli kyhmyinen tavalla, mitä se ei ollut aiemmin ollut. Huulet olivat rohtuneet, mutta silti täyteläiset. Acen silmät olivat keskittyneet katsomaan tarkasti jotakin lappua opettajanpöydän päällä.

 Kun hän oli saanut puhuttua asiansa halki opettajan kanssa ja kääntyi katsomaan muihin opiskelijoihin päin - joista lähes kaikki tuijottivat häntä uteliaasti, halventavasti tai kuin hän olisi maailman komein ilmestys -, hämmennyin siitä, millaiset hänen silmänsä olivat. Muistin, että ne olivat siniset, mutta minkälaiset siniset. Väri oli todella uniikki, ja se toi mieleeni jonkun trooppisen, rikkaiden ihmisten lomakohteen upean turkoosin meriveden. Silmien väri oli jotain sanoinkuvailematonta. Ne olivat kuin kaksi lasikuulaa, joiden pigmentti oli napattu suoraan Bora Boran hiekkarantaan iskevistä tyynistä aalloista. 

Vaikka totta kai tajusin heti, kun tunnistin pojan, että minun kuului vihata häntä koko sydämeni pohjasta päivieni päähän saakka, en voinut silti olla myöntämättä, että hän oli todellakin uskomattoman hyvännäköinen, eikä olisi todellakaan kuulunut tappavan tylsän coloradolaisen lukion sisään, vaan pikemminkin mallintöihin Italiaan. Ellei minulla olisi ollut todella pahoja ongelmia pojan olemassaolon kanssa, katselisin häntä varmaan kuin maanpäällistä jumalaa.

Minua oksetti, kun katsoin, miten kaikki luokassa istuvat tytöt silmäilivät Acea. Aivan kuin häntä kuuluisi palvoa, aivan kuin hän olisi taivaalta pudonnut enkeli, siunaus tavallisille maan kansalaisille. Aivoni eivät kyenneet ymmärtämään, miten kukaan voisi katsoa tuota kamalaa hirviötä, petoa millään tunteella, mitä kuvaillaan mieluisaksi. Hän ei todellakaan ollut ihminen, jota kuuluisi katsoa hyvällä tavalla. Hän oli ahdistava, saastainen raakalainen, jonka kuuluisi mädäntyä paraikaa helvetin liekeissä, eikä kävellä maankamaran päällä kuin kuningas. 

Kun poika lähti vihdoin kävelemään luokan takaosaa kohti, pidin jäätä tihkuvat silmäni hänessä tiukasti kiinni. Ace antoi katseensa kiertää häikäilemättä muissa oppilaissa, ja hän selvästi nautti jokaisesta kahdestakymmenestä uteliaasta silmäparista, jotka tuijottivat häntä. Muutaman sekunnin päästä nuorukainen käänsi katseensa minuun, ja hänen silmänsä välähtivät, kun hän tunnisti minut. Tuijotin Acea takasin kalsea ilme kasvoillani ja myrkyllinen katse silmissäni. Hänen läsnäolonsa sai sisuskaluni kääntymään ympäri ja vihan ottamaan mieleni valtaansa.

Silti Acella oli otsaa virnistää minulle samalla tavalla, miten hän minua tervehti ennen. Hän taisi olla poikkeuksellisen tyhmä luullessaan, että minä hymyilisin hänelle takasin kuin mikään ei olisi muuttunut. Nostin leukaani aavistuksen ylemmäs ja käänsin katseeni hitaasti takasin opettajaan. Kuulin, kuinka takanani oleva penkki siirrettiin ja joku istui siihen. Kylmät väreet liikkuivat selkäydintäni pitkin ja minun täytyi oikeasti hillitä itseni, etten olisi hyökännyt sen typerän nulikan kimppuun ja kaivanut hänen silmiään ulos hänen päästään. Minä vihasin häntä niin paljon, että se tuhosi minua sisältä päin. Vihasin häntä niin, etten koskaan pääsisi siitä yli. Aina, kun edes muistelin hänen tekoaan, silkka raivo otti minut valtaansa.