Pidä sun lupaus

6 - Sulla ei ole kaikki hyvin

Jere

Kävelen asfalttista jalkakäytävää pitkin kotiini päin. Olin äsken ollut kavereideni kanssa maalailemassa graffiteja hylättyjen rakennusten seiniin, koska no, muutakaan tekemistä minulla ei ollut, eikä kauheesti ois napannut mennä vahtimaan kolmea pikkusiskoa kotiin.
Tähdet tuikkivat kauniilla iltataivaalla, ja pieni vilpoinen tuulenvire kulkee mun lävitse.
Käännyn kaupungin pohjoisosaan menevälle kävelytielle, ja siinä samalla alan jauhaa jotain purkkaa, oloni oli ihmeellisen rento, yleensä stressasin koulusta, ja siitä että täyttäisinkö vanhempieni tiukat vaatimukset - he nimittäin tahtovat minun muuttavan Tukholmaan sitten lukion jälkeen, siellä kuulemma menestyisin jollain tekniikka-alalla, vaikka koko laji ei voisi kiinnostaa pätkänvertaa.

Piakkoin ajatukseni heittelevät asiasta toiseen, mietin missäköhän kaverini olisivat nyt, ja mitäköhän muu perheeni tekisi. Äitini varmaan olisi töissä taas iltamyöhään, toisaalta se ei yllättänyt minua yhtään.
Tuntui siltä, kun tuota kiinnostaisi vain työ, maine ja raha. Esimerkiksi hän ei ollut toteuttanut lukuisia matkoja ulkomaille, mitä oli lupaillut vuosia. Ja tuo ei ollut myöskään työnsä takia kiinnostunut mun koulunkäynnistä - meinasin saada hylätyn kurssin esimerkiksi matikasta, suomenkielestä sekä ruotsista viime vuonna, ja siitähän vasta syntyi asian paljastuttua semmoinen huutokilpailu ettei mitään rajaa. Vanhempani - tai oikeastaan suurimmaksi osaksi se ihana äitiä leikkivä nainen tuntui ajattelevan vain uraansa ja omaa napaansa, mainetta joka menisi kuulemma pilalle, jos pojasta tulisi joku ihme " huligaani " joka ei kunnioittaisi sääntöjä sun muuta. Siitä vasta syttyisikin iso sotku josta ei ihan helpolla ulos päästä , kaikkia ongelmia tulisi pitkäksi aikaa niin koulussa kuin kotona ja ihan yleisestikkin. Tyydyin vain siis päivästä toiseen esittämään täydellistä, niin fiksua sekä määrätietoista esikoista omille vanhemmilleni.

Epähuomiossa törmään kotitieni rikkinäiseen valopylvääseen, ja se saa minut hätkähtämään. Olin kotona, toivoin vain etteivät siskoni olisi, sillä muuten joutuisin vahtimaan heitä, ja se olisi semmoinen tilanne mitä mun kaltainen ihminen ei pystyisi hoitamaan. Mun hermot ei vain yksinkertaisesti riittäisi täyttämään jokaisen itkevän kakaran toiveita siitä mitä leikkiä leikittäisiin tai mitä lastenohjelmaa katsottaisiin, taino ei ne enää mitään pikkuisia ollut, 14- vuotiaita kaikki. Aina kuitenkin löytyi joku, joka ei ollut saanut haluamaansa. Sitten tietysti minä saan vihat niskoilleni, esimerkiksi kuusi vuotta sitten siskoni työnsi toisen siskon portaista alas kun olin viemässä roskia, ja sitten vanhemmat sattuivat kotiin juuri pahimpaan aikaan, nuo tietenkin alkoivat oikopäätä huutamaan, tai no äiti aloitti, isä yritti kuunnella ja rauhoitella tilannetta.

Pyyhkäisen kanelinruskeita hiuskiekuroitani pois tummien silmieni edestä, samalla kun pyyhin kenkiäni ruskean terassin kenkämattoon. Sitten avaan vara-avaimella oven, ja pujahdan mahdollisimman ääneti sisälle sulkien vielä hiljaisemmin valkoiseksi maalatun oven takanani.
Lasken vara-avaimet eteisen koristeelliselle marmoripöydälle, ja laitan harmaan takkini naulakkoon laittaen kengät kenkätelineeseen. Käännähdän katsomaan itseäni eteisen toisella puolella olevasta isosta peilistä, ja sotken hiukan hiuksiani jotka näyttivät likaisilta, ne eivät koskaan olleet mielestäni hyvän näköiset. Vanhempani eivät kuitenkaan antaisi minun lyhentää tukkaa siiliksi, sillä heidän mielestään se oli erittäin epäsivistyneen näköinen kampaus.

Kun siinä vähän aikaa olen korjaillut ulkonäköäni, kaivan puhelimeni mustan hupparini taskusta, suunnaten sitten peremmälle hiljaiseen taloon. Onneksi siskoni Alma, Valeria ja Netta-Emilia näyttivät olevan kavereillaan. Nuo kolme vuonna 2004 syntynyttä rääpälettä olivat toisinaan maailman rasittavimpia saatanoita, toisinaan kultaisia enkeleitä. Suurimman osan ajasta ne demonisoi huushollia, ja siksi melkein kokoajan sain huutaa niille naama punaisena.
Joutuisin asumaan täällä vielä abivuoden loppuun, sitten muuttaisin Espooseen, pois Kotkasta jossa olin koko ikäni oleillut.