10 - Mietin liikaa

400 28 0
                                    

Kristian



Tyhjyys.

Pimeys.

Kipu.

Epätoivo.
Yksinäisyys...

Ei tästä tule yhtään mitään.

Puuskahdan haudaten pään polviini ja istuskelen lukion lähikaupan pihassa olevalla ruskealla puupenkillä, joka on hiukan viileä.
Jouduin lähtemään tunnilta, koska en tiedä mikä mulle tuli. Yhtäkkiä tuntui kun mun henki ei enää kulkisi. Mun jalat sekä kädet ei toimineet, enkä saanut ääntä suustani.

Taisi se olla ahdistusta tai jotain, mulla ei ole mitään tietoa.
Opettaja katto kyllä kummissaan muiden kurssilaisten kanssa miksi vaan yhtäkkiä ryntään ulos luokan ovesta reppu selässäni.
Onneksi ne ei lähtenyt perään, koska sitten olis syntyny semmoinen sotku että huhhuh.
Ihmiset pyyhälsivät kaupan ovesta ohitseni, edes vilkaisematta muhun. Tai korkeintaan pari eläkeläistä heitti mun suuntaan joitain halveksuvia katseita. Puuskahdin turhautuneena koukistan jalkojani, ja painan pääni polvieni päälle, huokaisen.

Ehdin jo upota omaan sekavaan kuplaani, kunnes kuulen kauempaa tutun ihmisen äänen.

Ei, ei ei. Ei vittu. Ei nyt.

Nostan katseeni nopeasti kauempana edessäni kauppaa kohti kävelevälle kaksikolle. Toisen tunnistin liian hyvin, ja toisen nimestä mulla ei ollut mitään hajua.

Jere Tammivirta ja sen kaveri.

Mitähän noi sanois jos ne näkis mut tässä? Tai mitähän Jere sanoi, tai ajattelis? Ne luulisi mua vaan heikoksi itkupilliksi. Tai sitten pahimmassa tapauksessa noi alkaisi levittää jotain juoria musta kuinka olen mukamas "kykenemätön ja herkkä".
Tai mitä jos se ajattelee että.. tai entäs jos se sittenkin...

Miksi mua ylipäätään kiinnosti mitä Jere musta ajatteli? Enhän mä edes tunne sitä kunnolla.

Olin jo ponkaisemassa karkuun, mutta tietty hyvällä tuurillani aivan liian myöhään, nimittäin Jere ja sen kaveri on ehtinyt jo saapua siihen kaupan oville, ja jälkimmäinen noista paineli suoraa päätä sisälle ihmisiä tupaten täynnä olevaan rakennukseen.

Keräsin rohkeuttani, ja lopulta uskalsin kääntää väsyneen katseeni toiseen.
Poika katsoo takaisin, hyvin pienen hetken mutta kuitenkin pidemmän aikaa kuin perus vilkaisun.
Meidän katseet kohtaavat, siis ihan vahingossa.
Sydämmeni pohjasta vaan toivoisin ettei poika kykenisi tulkitsemaan kamppailua mitä käyn itseni kanssa.
Toiveeni tuntuu käyvän toteen, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin sillä piakkoin pitkänhuiskean  hahmo häviää myymälän ovista sisälle ihmisvilinään.

Niiskaisen ja pyyhin hiukan valuvaa nenää paitani hihaan, pyyhkäisen myöskin varmaan ihan punertavia, ja turvonneita sekä vetisiä ja kirveleviä silmiänikin ennen kuin nousen ylös. Kiedon molemmat käteni yläkroppani ympärille, ja lähden kävelemään jonnekin. En olisi enää menossa tänään takaisin kouluun. En kyennyt, en mä vaan helvetti kyennyt tän olotilan takia tekemään yhtikäs mitään.

Kurkkua kuristi, ja se tuntui kuivalta, sydän pamppaili rinnassa hullun lailla ja koko kehoa vapisutti tuhottomasti, sekä niitä silmiä kirveli ja päätä särki, eli todella mukavaa.
Kävelen eteenpäin, vain tuijottaen mustanharmaata, himpun verran halkeillutta asfalttia.
Koulureppu painoi sinakin tonnin verran, tai siltä se matkaa tehdessä tuntui, mun kroppa tuntui jotenkin todella heikolta.

Jotenkin mun jalat olivat ottaneet siinä ajan kuluessa määräysvallan itselleen ja olin tiedostamattani kävellyt kirjastoa kohti.
Pysähdyn miltei heti siihen paikkaan, ja katson hiukan ympärilleni, katselen erilaisia ihmisiä, autoja ja esineitä.
Kävelen punatiilisen, vanhanaikaisen rakennuksen tyylikkäänmustista tammiovista sisään, ja saan muutamalta ihmiseltä oudoksuvia katseita, koska no, näytinhän mä aivan jäätävältä.
En jäänyt pähkäilemään sen enempää, mihinköhän olin ensimmäiseksi menossa : tietysti vessaan, kahdesta syystä.

Yksi, halusin olla nyt jossain piilossa muiden katseilta, ja jotenkin kaikista tän kaupungin paikoista vanhanaikaisen kirjastorakennuksen vessa tuntui siihen sopivimmalta vaihtoehdolta. Kaksi, täältä kukaan ei etsisi minua pitkään aikaan, ainakin oletan niin.
Avaan oven ja paiskaan sen kovemmin kiinni kuin oli tarkoitus, koska en jaksanut enää välittää. Menen yhteen harmaista vessakopeista, ja sitten lasken inhottavan painon pois selästäni vain rojahtaen lattialle. Hautaan pään polviini ja kierrän käsiparini tiukasti jalkojeni ympärille antaen pahan olon tulvia, oikeastaan vyöryä ulos itsestäni. Tärisin aavistuksen, hengitykseni oli katkonaista.

Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin kääntyi parhain päin. Hengitykseni ja sydämen tykytys tasaantui. Veren kohina korvissa lakkasi.

Onneksi se meni ohitse. Vaikka musta tuntuukin että olen onnistunut saamaan itselleni jonkunlaisen flunssan.



Pidä sun lupausDonde viven las historias. Descúbrelo ahora