Pidä sun lupaus

7 - Pakoon todellisuutta

Kristian:

" Kristian, mikä on? " Juuri se vierelleni kykkimään tullut Jere kysyy varmaan miljoonannen kerran, mutta minä olen päätynyt jokaisella kerralla, ja päädyn nytkin niiskaisemaan. Kuumia ja suolaisia kyyneleitä valuu estoitta mun poskille, enkä vaan pysty lopettamaan itkemistä. Vaikka kuinka yritin poistaa henkistä tuskaa ja ahdistusta itkemällä, niin ei se auttanut, päinvastoin - ahdistus joka myllää mun sisällä kääntää joka sekuntti puukkoa haavoissa.

En  osittain omaa pelkuruuttani kyennyt vastaamaan, tai oikestaan avautumaan miksi istuin leikkipuiston hämähäkkikeinussa, keskellä pimeyttä. Siis kyllähän mä varmaan olisin nyt jossain nukkumassa tai syömässä jos mulla olis paikka mihin mennä! Mutta ei, ei mulla ole.
Osittain sen tietoisuuden takia mä vaan yksinkertaisesti olin romahtanut täysin, ja nyt vihdoin  vuosien jälkeen annoin pahan olon tulvia ulos, päästä valloilleen. Kyllä, siihen aikoihin kun äiti alko käymään väkivaltaseks mua kohtaan - niin fyysisesti kuin henkisestikkin, mä olen vaan sulkeutunut aina kun mulla on ollut paha olla, ja olen padonnut kaikki tunteet sisälleni.

Koukistan jalkojani, ja kierrän käsiäni tiukemmin polvilleni ympärille, painaen leukani lopuksi jalkojeni päälle. Tuijotan eteenpäin tyhjyyteen, ja loputtomalta näyttävään  pimeyteen, suljen kaiken muun ulkopuolelleni, ja hautaudun taas omiin, synkkääkin synkempiin ajatuksiini.

Uppoudun tähän hetkeen vähän liiankin autuaasti, sillä se katkeaa lopulta, kun tunnen hiukan viileän kämmenen oikealla olkapäälläni. Säpsähdän välittömästi, ja liikahdan vaistonvaraisesti Jerestä kauemmas. Alahuuleni väpättää taas kerran uhkaavasti, ja olin taas kerran hyvin lähellä uutta itkukohtausta.

" Hei, oikeesti haluan auttaa sua, koska sulla ei näytä olevan kaikki kunnossa. " Toinen sanahtaa, ja minä pyöritän vähäeleisesti silmiäni, sillä en uskonut tuon puheita, tai lähinnä mietin että hän sanoo noin koska on pakko, ei sitä muuten kiinnostaisi. Todennäköisesti jos se olisi ollut sen frendien kanssa liikkeellä ja ne olis nähnyt mut, ne olis vaan A) jatkanut matkaa, tai B) tullut huutelemaan jotain ivalliseen äänensävyyn.

Säpsähdän uudemman kerran kun tunnen taas kämmennen olkapäälläni, tälläkin kertaa ravistelen sen pois. En kuitenkaan pakene kauemmas, vaan alistun ilmeisesti hyvin kurjaan kohtalooni, ja alan kertoa koko juttua juurta jaksaen miksi olin täällä.

♥

" Tekeeks se mitään muuta? " Toinen kysyy dialogimme päätteksi, ja minä keskitän tummien silmien katseeni hänen tummansinisiin .

" Niinku millä tavalla? " Kysyn hiljemmalla äänellä kuin aiemmin olin puhunut, ja käännän katseeni kenkiini.

" Siis kuinka paljon se tekee fyysistä väkivaltaa nykyään? " Jere selventää varoen.

Käännän pian katseeni toisen kasvoihin, nielaisen kunnes sanahdan:

" No, ei se läheskään joka päivä, mut ainakin kolmenä päivänä viikosta, milloin se nyt lie on sekasin. " Vastaan syvään huokaisten, ja käännän katseeni maahan. Olimme Jeren kanssa keskustelleet siitä miksi mut heitettiin pois kotoa, mutten ollut kertonut tuolle puoliakaan koko totuudesta - ja nytkin kaunistelin sitä aika suuresti.

" No, onko sulla paikkaa minne mennä? " Tuo jatkaa.

Pyyhkäisen silmieni eteen valahtaneita, suhteellisen pitkäksi kasvaneita hiuksiani sanahtaen:

" Joo on,  toinen mun mummoista, mut se asuu niin syrjässä, kaukana Kotkan keskustasta eikä sinne kulje bussit, tai kulkee mutta vaan 8 km päähän ja mä en aio sinne kävellä pimeällä tai kävellä ylipäätään. " Vastaan naurahtaen aavistuksen kuivahkosti lauseeni perään.