Salainen ihailija 2

Luku 1 ~ "Tää on nyt sun uus koti"

*ELETÄÄN VUOTTA 2021*

Cornelian nk

Fra: Cornelia Olsen
Smedbergveien 52
0264 OSLO

Til: Marcus Gunnarsen
Elflata 1
8680 Trofors

17.12.2018

En voi olla miettimättä sinua ja sitä pusua, jonka annoit tanssiaisissa. Se oli ehdottomasti parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Harmi vain, etten ehtinyt kertoa sitä sinulle kasvotusten. Se ilta jää mieleeni sekä parhaimpana että kamalimpana iltana ikinä. Sinä iltana sain ensisuudelmani, mutta vain pari tuntia myöhemmin istuin autossa matkalla kohti Osloa. Kauaksi sinusta ja koko Troforsista. Poliisit pidättivät äidin ja isän, minkä takia minut sijoitettiin sijaisperheeseen, joka asuu täällä Oslossa. Olen nyt ollut täällä parisen päivää, enkä koskaan ole tuntenut oloani yhtä epämukavaksi tai ahdistuneeksi. Jokin tässä perheessä tuntuu ahdistavalta. En vain tiedä mikä. Ehkä se johtuu siitä, etten ole vielä kunnolla kotiutunut tänne ja ajatukset vain pyörivät ympyrää. Haluaisin vain olla kotona.

Haluaisin vain sanoa, että jos liityt mitenkään siihen äidin ja isän pidätykseen, niin en ole sulle vihainen. Tavallaan olen helpottunut, ettei tarvitse enää salailla. Ehkä mun pitäisi kiittää sua, vaikken mä nyt ihan varmaksi tiedäkään, olitko se sä, kuka kertoi poliiseille. Kiitän silti. Kiitos Marcus.

C.O

Taitoin jo hieman rypistyneen ja kellastuneen paperin keskeltä kahtia ja huokaisin syvään. Kyseisen kirjeen kirjoittamisesta oli kulunut yli kaksi vuotta, mutta en koskaan lähettänyt sitä Marcukselle. En vain pystynyt siihen. Nyt jälkikäteen mietittynä, oli ehkä ihan hyvä, etten koskaan lähettänyt kirjeitä pojalle. Ei Marcusta olisi kuitenkaan kiinnostanut. Rehellisesti sanottuna poika, tai nyt jo nuorimies, pyöri edelleen mielessäni. Marcus ja Martinus olivat käyneet useasti Oslossa töidensä takia, mutta en koskaan pystynyt tapaamaan heitä. Olisi minulla varmasti ollut mahdollisuuksia, mutta henkinen puoleni ei ollut valmis siihen.

"Perillä ollaan", miesääni havahdutti minut ajatuksistani, ja nostin katseeni taksin likaisesta lattiasta. Vihreät silmäni tavoittivat kuskinpaikalla istuvan noin viisikymppisen miehen, joka oli kääntynyt katsomaan minua. "Tulen auttamaan noiden laukkujen kanssa", mies ilmoitti, ja nyökäytin vain päätäni. Avasin turvavyöni ja hyppäsin ulos autosta musta käsilaukku olallani ja paukautin oven kiinni. Kiersin beigen auton toiselle puolelle, minkä jälkeen avasin pelkääjän puoleisen takaoven ja aloin irrottaa turvakaukaloa turvavöistä. Mathilde tuhisi unissaan, mutta ei onneksi herännyt, ja sain tytön ulos autosta. Laskin kaukalon lumiseen maahan ja suljin oven, minkä jälkeen käännyin ystävällisen taksikuskin puoleen. Tuo oli saanut jo matkalaukut pois takaluukusta ja oli sulkemassa luukkua. "Tarvitsetko vielä kantoapua?" kuski kysyi hymyillen. Pudistin pienesti päätäni ja väläytin miehelle pienen hymyn.

"En tarvitse, kiitos", sanoin, ja mies näytti hieman epäileväiseltä, mutta nyökäytti kuitenkin päätään.

"Selvä. Maksukin oli jo ok, kun maksoit jo sen sovitun summan siellä juna-asemalla", mies totesi, ja nyökäytin vain päätäni. "Ei kai tässä sitten muuta. Oikein hyvää päivänjatkoa", tuo toivotteli hymyillen ja asteli takaisin kuskinpuoleisen oven luo.

"Kiitos samoin", vastasin hymyillen. Ei mennyt kauaakaan, kun taksi kaasutteli tiehensä jättäen minut aidan viereen vauvan ja kolmen ison matkalaukun kanssa. Vedin syvään henkeä ja pyörähdin hitaasti ympäri. Vihreät silmäni tavoittivat valtavan valkoisen talon, joka oli tällä hetkellä kokonaan minun. Minä, Cornelia Amalie Olsen omistaisin tuon talon jokaista neliötä myöten. Tuo talo oli ollut kotini melkein kuusitoista vuotta ennen kuin jouduin lähtemään sieltä pois, ja nyt saisin taas kutsua sitä kodikseni. "Tää on Mathilde nyt sun uus koti", puhelin nukkuvalle ihmislapselle, joka tiennyt yhtikäs mitään siitä, missä oli tällä hetkellä.