Salainen ihailija 2

Luku 14 ~ "Me ollaan ihan nätisti"

"Marcus", kuulin nimeni lausuttavan ja hymähdin vastaukseksi. "Voitasko me mennä käymään ulkona?" Cornelia kysyi hiljaisella äänellä ja nosti päänsä olaltani. Sen jälkeen, kun tulin tänne, olimme vain istuneet lähekkäin tässä sohvalla ja seuranneet, ettei Mathilde tee tuhmuuksiaan tai loukkaa itseään.

"Miksei ei voitais?" esitin vastakysymyksen saaden Cornelian hymähtämään. "Raitis ulkoilma vois tehdä hyvää. Ja jos sulle vaan sopii, ni voitas samalla reissulla poiketa porukoiden luona. Pitäs viedä Emman tuliaiset. Emma on siis...", selitin, mutta lauseeni jäi kesken, kun tyttöystäväni naurahti ja vetäytyi kauemmas minusta.

"...Sun sisko", tuo naurahti, ja nyökäytin päätäni hieman kummastuneena. "Kyllähän mä nyt tiiän, kuka Emma on. Kyl mä sen verran paljon sua sillon joskus stalkkasin", Cornelia virnisti ja nousi ylös sohvalta jättäen minut siihen istumaan yksikseni hölmistynyt ilme kasvoillani.

"Oishan se pitäny arvata", sain sanotuksi ja päätäni pudistellen nousin itsekin ylös.

"Ja sen lisäks näin Emman eilen. Se oli Banskun kans lenkillä", ruskeahiuksinen kaunotar kertoi ja nosti lattialla leikkivän Mathilden syliinsä. "Mitäs Mathilde sanot, jos mentäis vähän pulkkailemaan?" tuo kysyi pikkuiselta, jonka vihreät silmät alkoivat oikein loistamaan ilosta.

"Joo", tyttö huudahti ja läimäytti kätensä yhteen. Tahaton naurahdus karkasi huulieni välistä ja päädyin jostain syystä haromaan hiuksiani.

"Ai, Emma ei kyl sanonu mitään, ku soitin sille eilen iltapäivästä", tuumailin ja lähdin astelemaan kaksikon perässä eteiseen.

"Ai. Jos se ei vaan pitäny sitä kovin tärkeenä tietona", Cornelia pohti ja laski sylissään olleen lapsen lattialle, minkä jälkeen nappasi naulakosta kissakuvioiset haalarit. "Mut se on oikein herttanen", vihreäsilmäinen nuori nainen totesi hymyillen ja istahti lattialle. Cornelia vetäisi Mathilden syliinsä ja alkoi pukea pikkuiselle haalaria

"No se kyllä selitti niin innoissaan jostain uudesta jutusta, et se varmaan vaan unohti", virnistin olkiani kohauttaen ja nappasin oman takkini naulakosta. Cornelia katsahti minua nopeasti ja vilautti leveän hymyn ennen kuin kiinnitti huomionsa jälleen Mathilden pukemiseen.

"Tota, mitä me sanotaan, jos porukat alkaa kyselemään jotain?" kerroin ajatukseni ja vilkaisin vieressäni kävelevää ihmistä, jonka tummanruskeita hiuksia peitti valkoinen pipo ja ylävartaloa suojasi valkoinen toppatakki.

"Mitä sä tarkotat?" Cornelia ihmetteli ja katsahti minua pikaisesti.

"Jos ne kysyy Mathildesta tai meistä", selvensin ja rutistin Cornelian valkoisen lapasen peittämää kättä tiukemmin. Minun puolestani voisimme kertoa vanhemmilleni totuuden, mutta se asia ei ollut minun päätettävissäni. Toisaalta, meidän seurustelunhan voisi ihan hyvin paljastaa, koska tiesihän Martinuskin siitä jo.

"Aivan", tyttöystäväni huokaisi ja alkoi järsiä alahuultaan. "Mathilde on mun sisko, okei", kaunotar sanoi vakavana, ja nyökäytin päätäni. En minä olisi menossa möläyttämään totuutta äidille ja isälle, jos Cornelia ei ollut siihen valmis.

"Sopii", totesin. "Entäs sit me?"

"Nooh, ehkä sä voit kertoo sun äidille ja isälle, et oon sun tyttöystävä", Cornelia sanoi leveä hymy huulillaan, ja heti lauseen kuultuani, minuakin alkoi hymyilyttää. Kumarruin sen verran eteenpäin, että pystyin painamaan huuleni tuon täydellisen pehmeille huulille, jotka olivat kylläkin hieman viileät pakkasen takia.

"Kiitos", kuiskasin hymyillen, kun olin saanut pussailusta tällä kertaa tarpeekseni.

Pirautin ovikelloa vain muodon vuoksi, minkä jälkeen painelin sisälle ja potkaisin kengät kenkätelineen ohi nurkkaan. Olin tehnyt niin aina, ja tulisin aina tekemäänkin. Koti kotona sain olla juuri sellainen kuin huvitti eikä kukaan laittanut vastaan. Päinvastoin, sen jälkeen, kun olimme Martinuksen kanssa muuttaneet pois, niin minusta tuntui, että äiti ja isä oikein lellivät meidät piloille, kun tulimme käymään kotona.