rakasta ITSEÄSI||namjin✔️

064[kaunis]

Yoongi ja Namjoon suuntasivat kirjastoon. Tilaisuus alkaisi viidentoista minuutin kuluttua, joten he olivat paikalla ihan tarpeeksi ajoissa.

Namjoon ei vieläkään oikeastaan ymmärtänyt, miksi helvetissä Yoongi halusi tänne tulla, mutta ilmeisesti hän ei vain tuntenut ystäväänsä tarpeeksi hyvin. Kuten Yoongi oli itse sanonut;  ois kiva mennä vaihtelun vuoks'

Siellä oli paljon tuoleja, varmasti enemmän kuin ihmisiä. Yoongi katseli ympärilleen, kuin yrittäen etsiä jotain.
Namjoon vain seisoi hänen vieressään, tietämättä ollenkaan mitä tekisi.

Yoongi huomasi Seokjinin istuvan yhdellä tuolilla ensimmäisessä rivissä. Ilman mitään ilmoitusta, hän käveli sinne suuntaan, Namjoonin seuratessa perässä.

Seokjin oli puhelimella, joten tuo ei kiinnittänyt edes huomiota, vaikka Yoongi istui hänen viereensä. Namjoonkin huomasi nyt Seokjinin ja istahti Yoongin viereen.
"Ai moi!" Namjoon sanoi, nojaten hieman eteenpäin Yoongin edestä, jotta toinen huomaisi hänet.

Seokjin siirsi katseensa toisiin.
"Moi.." hän sanoi hermostuneena.
"Mitäs sä?" Yoongi kysyi.

Seokjin laittoi puhelimensa reidelleen ja huokaisi.
"Mä ootan Jiminii..Sen piti tulla ajoissa".
Yoongin huulille ilmestyi pieni ja erittäin huomaamaton hymy.

"Ai.. No, onhan sillä vielä aikaa. Eiköhän se tuu jos kerran lupas", Namjoon vastasi.
Seokjin nyökkäsi.

Jiminiä ei kuitenkaan näkynyt, ja kirjailijakin oli jo saapunut ja aloittanut selittämisen. Seokjin oli päättänyt hyväksyä sen tosiasian, ettei hänen ystävänsä sittenkään tullut paikalle.
Hän olisi halunnut kysyä Jiminiä yöksi, mutta ei se sitten ollutkaan kovin mahdollista.

Kirjailija oli selittänyt ja kertonut kirjastaan noin kaksikymmentä minuuttia, kun Yoongi yhtäkkiä nousi ylös tuolista. Namjoon katsoi häntä hämmentyneenä.

"Mun pitää mennä, tuli ongelmii kotona.. Jutellaa huomenna ja pitäkää hauskaa", hän sanoi.

Namjoonkin oli nousemassa ylös.
"Mä voin tulla kans", hän ilmoitti, mutta Yoongi avasi suunsa.
"Ei sun tarvi! Jäät tänne ja kerrot mulle huomenna kaiken. Enhän mä muuten tiiä tästä mitään, ellet sä kerro mulle", hän vastasi.

Namjoon nyökkäsi.
Kai hänen sitten oli jäätävä.

Hän vilkaisi vielä taakseen, mutta Yoongi oli jo poissa. Seokjin seurasi todella keskittyneesti puhetta, mutta Namjoon oli aivan pihalla. Hän istahti Seokjinin viereen ja kuiskasi tuon korvaan.
"Voitko selittää tän jälkeen mistä toi puhu ku en kuunnellu?"

Seokjin nyökkäsi. Namjoon oli taas ollut niin lähellä. Tavallaan se tuntui hyvältä, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt mitä pidempi oli oikein tekemässä.. Se suudelmakin.. Miksi? Miksi Namjoon oli suudellut häntä?

Tilaisuuden loputtua, ihmiset hajaantuivat. Suurin osa suuntasi ulos kirjastosta, kuten myös Namjoon ja Seokjin.

He pysähtyivät kirjaston eteen, sillä Seokjin oli suostunut selittämään Namjoonille kaiken, jotta tuo voisi kertoa Yoongille.

Nyt Namjoon ymmärsi paljon paremmin.
Hän huomasi Seokjinin olevan hieman allapäin, eikä hän tiennyt miksi.

"Onks kaikki hyvin?" hän kysyi.
Seokjin piti katseensa maassa.
"Jimin ei sit tullukkaa ja mä oisin halunnu pyytää sen mun luokse", tummahiuksinen kertoi.

Namjoon nyökkäsi.
"Okei. Harmi ettei se tullu".

Seuraavaksi seurasi erittäin kiusallinen ja melko pitkä hiljaisuus.

Seokjin halusi kysyä Namjoonilta vaikka mitä. Hän halusi kysyä tuon tunteista lisää, hän halusi tietää niin paljon toisesta. Menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta.

"Mä oon pahoillani", Namjoon sanoi, huomattuaan Seokjinin olevan omissa ajatuksissaan.

Seokjin nosti katseensa tuon silmiin.
"Mistä?"
Namjoon astui askeleen lähemmäs.
"Että mä en osannu kertoa mun tunteista. Mä haluaisin kertoa, kuinka kaunis ja kuinka upee ihminen sä oot, mut se on vaikeeta".
Seokjin oli aivan hiljaa ja katsoi yhä Namjoonin silmiä. Hän olisi halunnut siirtää katsettaan, mutta jotenkin se tuntui olevan mahdotonta.

Taas toinen tuli lähemmäs.

"Saanks mä yrittää?"

Seokjin ei vastannut.

"Sä oot kaunein jätkä jonka oon tavannu. Voisin vaikka sanoo et kaunein jonka oon koskaan nähny. Sun kasvot on ku jonku enkelin ja jokanen piirre sussa vaan vahvistaa tätä mun ajatusta. Mä en sano, että sä oisit täydellinen, koska ei kukaan meistä oo. On sussakin varmasti asioita, joista kaikki ei pidä, mut mä vaan niin toivosin, et sä voisit avata sun silmäs ja nähdä ittes just sellasena kun sä oot. Hitto kuinka paljon toivosin, että voisit ees kerran nähdä ittes, niinku mä nään sut".

Seokjin halusi taas itkeä. Hän halusi juosta pois paikalta ja lähteä suoraan kotiin katsomatta taakseen.

"Sano se", Namjoon pyysi.

"M-mikä?"

"Sano että sä oot kaunis just tollasena. Sano se ääneen, äläkä väitä mitään muuta", hän jatkoi, astuen vielä askeleen verran lähemmäs. He olivat vain muutaman sentin päässä toisistaan.

"Miks?" Seokjin kysyi. Hän olisi halunnut kävellä itse taaksepäin, mutta seinä tulisi vastaan.
"Sano se vaan. Mä pyydän. Kato mua silmiin ja sano se".

Seokjin nielaisi.

"M-mä oon kaunis just t-tälläsenä"

Namjoon hymyili. Hän halasi Seokjiniä onnellisena. Ei tuo todellakaan vielä saisi toista rakastamaan itseään, mutta se oli hyvä alku, ja se riitti nyt.
"Niin oot."

__

|menkäähän kans lukemaa miun muita kirjoja jos kiinnostaa!((: |

|lukeminen, votettaminen ja kommentoiminen ei oo kiellettyä, kuten ei myöskään seuraaminen |

❤️❤️❤️