rakasta ITSEÄSI||namjin✔️

094[uus maailma]

Namjoon juoksi, vaikka hän oli jo ihan hengästynyt. Ei hän ollut tottunut yllättäviin juoksulenkkeihin, mutta nyt oli tärkeää päästä Seokjinin luo niin nopeasti kuin vain mahdollista.

Kyllä Namjoon tiesi, että Seokjin hermoili todella paljon, ja ainakin Jiminin puheliden mukaa yleensä ihan turhista syistä.. mutta ei se silti tarkoittanut, etteikö hänen pitäisi ottaa Seokjiniä vakavissaan.
Jos tuo kerran soittaa hänelle itku kurkussa ja peloissaan, tottakai hän menee sinne.

__

Seokjin avasi oven kyyneleet silmissään. Ennen kuin tuo ehti sanoa sanaakaan, Namjoon halasi häntä.
"Ei mitää hätää", Namjoon lohdutti. Hän halusi tietää mikä tuolla oli, mutta vielä ei ollut oikea hetki kysyä.

Namjoon sulki oven perässään ja käveli sisälle kämppään, antaen Seokjinin yhä itkeä häntä vasten.
"Anteeks.." lyhyempi sai sanottua.
Namjoon otti kiinni Seokjinin tärisevistä käsistä.
"Älä nyt anteeks pyydä. Et sä oo tehny mitään."
"Mut anteeks silti.. Anteeks et sä joudut näkee ku mä itken. Mä oon varmaan tosi säälittävän näkönen."
Namjoon siirsi toisen silmien eteen valuvat hiukset sivulle.
"Seokjin, kuule. Sä et oo säälittävä. Mä lupaan sulle, että sä et näytä säälittävältä", vaaleahiuksinen vakuutti.

"Et sä voi luvata tollasta."
"Voin. Et uskokkaa kuinka moni toivois voivansa itkee. Kaikki ei ees pysty siihen.. esimerkiks mä", Namjoon vastasi.
Seokjin nosti katseensa Namjoonin silmiin.
"E-etkö muka?"
"En. Kyllä mä oon yrittäny, mut ei se vaan onnistu."
"Ai.."

__

Seokjin oli jo rauhoittunut vähän. Hän oli niin onnellinen, että oli soittanut Namjoonille. Muuten hän olisi taas ollut aivan yksin.

He istuivat sohvalla. Televisio oli päällä, mutta ei sieltä taaskaan mitään järkevää tullut.

"Haluutko sä kertoo mikä sai sut noin pois tolaltas?" Namjoon kysyi.
Seokjin huokaisi.
"Mua pelottaa."
"Mikä?"

"Et mä en oo tarpeeks hyvä. Et kaikki se edistys mitä oon saanu aikaan, kaikki se mitä oon itessäni oppinu arvostamaa, on vaan jotain illuusiota. Tai sä.. Et mitä jos säkään et oo oikeesti siinä. Entä jos mä oon vaan kuvitellu olevani jotain mitä en oo ja pian putoon takas siihen samaan kuoppaan, mistä mä oon hiljaa vetäny itteni ylös. Must vaan tuntuu, et jokanen täs maailmassa on paljon parempi ku mä."

Namjoon katsoi suoraan hänen silmiinsä.
"Sit me tehään uus maailma."

Seokjin vain katsoi häntä hetken hiljaa, ennen kuin hymyili.
"Oonks mä jo sanonu et rakastan sua?"
Namjoon naurahti.
"Oot, mut voit sanoo sen uuestaanki ihan millon vaan."
Seokjin tunsi punastuvansa vähän.
"No, voinks mä sanoo sen näin..?" hän kysyi, samalla kun siirtyi lähemmäs Namjoonia. He suutelivat, ja se tuntui taas niin taivaalliselta.

Ei Seokjin olisi arvannut, että hän pystyisi tälläiseen. Eivät he olleet edenneet mitenkään 'liian' nopeasti tai mitään sellaista. Oikeastaan tahti oli juuri sopiva. Silti se vain tuntui Seokjinistä niin kummalliselta. Hän oli ylpeä itsestään, sillä hän oli todella osannut rakastaa itseään jo paljon enemmän, kuin jokin aika sitten. Ei hän olisi koskaan päässyt tänne asti ilman Namjoonin antamaa tukea ja apua.

Namjoon yritti ottaa parempaa asentoa sohvalla, mutta hänen kätensä petti, jolloin he päätyivät makaamaan päällekkäin.
"Anteeks", Namjoon sanoi, yrittäen hillitä naurunsa.
Seokjinkin nauroi.
"Ei se mitää."
Ruskeahiuksinen siirtyi takaisin toisen huulille, välittämättä äskesestä.
"Helvetti että sä näytät hyvältä", Namjoon sanoi, kun he olivat taas irtautuneet toisistaan.

"Miten ois jos mentäs mielummin makuuhuoneesee?" Seokjin kysyi hymyillen.
Namjoon naurahti.
"Ootsä varma?"
"Joo."