Namjoon oli pyytänyt Seokjinin luokseen koulun jälkeen. Hänen isänsä oli kyllä kotona, mutta he pysyttelivät Namjoonin huoneessa Nitan kanssa.
Seokjin oli jo unohtanut kuinka suloinen se oli. Hän ei myöskään ollut vielä ikinä nähnyt niin rauhallista pentua; se noin vain nukahti hänen syliinsä onnellisena. Aikaakin meni vain pari minuuttia.. Ehkä kaikki koiranpennut olivat sellaisia?
Namjoon otti kitaransa huoneen nurkasta ja alkoi soittaa sitä.
"We don't talk anymore?" Seokjin varmisti tunnistettuaan kappaleen.
Namjoon nyökkäsi.
Seokjin mietti hetken, ennen kuin uskaltaitui laulamaan hiljaa. Hän huomasi pienen hymyn ilmestyneen Namjoonin kasvoille, joten hän jatkoi laulamista.
Kappaleen päätyttyä Namjoon katsoi toista hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Sä osaat laulaa ihan hiton kauniisti."
Seokjin naurahti ja käänsi katseensa sylissään makaavaan koiranpentuun.
"Ai."
Namjoon asetti kätensä Seokjinin käden päälle ja hymyili.
"Lupaatko, et teet oman biisin?"
Seokjin katsoi häntä epävarmana.
"En mä sellasta voi luvata. Miten muka? Mistä mä laulasin?"
"Mä autan sua."
"M-mut.. miten?"
Namjoon otti vihkon pöydän päältä ja näytti sitä Seokjinille.
"Etsä muka muista? Se on koulul mahollista. Sielt löytyy kaikki tarvittava", hän sanoi.
Seokjin ei voinut vieläkään käsittää, että Namjoon oli tosissaan.
"Kaikki paitsi.. sanat."
"Mähän sanoin jo, että autan. Ei sun oo pakko jos et haluu, mut mikä estää yrittämästä?"
Seokjin hymyili.
"Okei.. mä lupaan."
YOU ARE READING
rakasta ITSEÄSI||namjin✔️
Fanfiction[VALMIS] Kim Seokjin tutustuu Instagramissa saman ikäiseen jätkään, Kim Namjooniin. __ Seokjin on hiljainen ja itsekseen viihtyvä, lukion viimeistä vuotta käyvä poika. Hän on jo pidemmän aikaa kärsinyt itsetunto-ongelmista, sekä vääristyneestä kehon...
