KAKSI surullista||vkook✔️

➖008➖

[008:  erilainen]

Taehyung ja Jungkook olivat astuneet sisälle taloon. Tavallaan Jungkook ei olisi halunnut olla vaivaksi toiselle, mutta hän olisi todella joutunut takaisin kouluun vanhempiensa pakottamana, mikäli hän kotiinsa olisi mennyt.

Jungkookista oli mukava olla Taehyugin kanssa. Tuo oli niin hiljainen ja epävarma, mutta silti niin persoonallinen. Kuin poika olisi ollut aivan liian kauan yksin..tietämättä ollenkaan toisista vaihtoehdoista.

Jungkook olisi halunnut kysyä tuolta vaikka mitä. Esimerkiksi juuri sitä, miksi hän oli niin sulkeutunut. Sopivaa hetkeä ei vain vielä ollut löytynyt. He eivät muutenkaan saaneet kahdenkeskistä aikaa kovinkaan paljoa, sillä muutkin olivat yleensä ympärillä.

Mutta nyt.
Nyt he olivat kahdestaan.

__

"Taehyung?" Jungkook sanoi, saaden toisen hymähtämään ja kääntämään katseensa häneen.
"Mä toivon ettei tää kysymys oo loukkaava tai ahistava, mut.. miks sä oot niin erilainen?"

Taehyung istahti sohvalle ja nielaisi.
"Siis.. miten erilainen?"
"No niin hiljanen, niin herkkä, niin hento... niin sulkeutunu", hän selvensi.
Taehyung kuuli toisen äänestä, että hän oli epävarma sanoistaan. Aivan kuin hänkin oli aina.
Tuntui siltä.. kuin sanojen ulos saaminen olisi vaikeaa. Kuin pelkäisi rikkovansa toisen omilla sanoillaan tarkoittamatta sitä.

Ei Taehyung halunnut, että Jungkook pelkäsi sanoa niitä asioita.

"Mä.. mä en tiedä. Se on vaan osa mun luonnetta. Ei se oo mitää muuta", Taehyung kertoi. Hän vältteli toisen katsetta, sillä se tuntui liian voimakkaalta.
Jungkook kyykistyi hänen eteensä ja asetti toisen kätensä tuon olkapäälle.
"Kerro mulle sun luonteesta."

"M-miks muka?"
"Koska mä haluun tietää miten mun pitää sua kohdella, etten mä riko sua."

Taehyung huokaisi.

"Mua on ymmärretty väärin koko mun elämän ajan. Ala-asteel kysyttii usein, et mitkä on sun luonteenpiirteet tai vahvuudet. Mä vastasin, että oon kiltti ja herkkä. En mä keksiny mitään muuta, koska en mä oo mitään muuta. Mä oon olemassa siks, että kaikilla muilla olis kaikki hyvin. Mä oon tääl, jotta voin auttaa. En mä oo koskaan tarvinu muita..viihdyn yksin, oikeesti.  Ala-asteella mä olin se, jolta kysyttiin aina apua. Olin se, joka oli aina paikalla, jos ykkösvaihtoehto ei ollu."

Jungkook näki kuinka vaikea toisen oli puhua tästä. Hän olisi halunnut sanoa, ettei ole pakko.. Mutta hän todella halusi kuulla tarinan.

Taehyungin ääni alkoi väristä pikkuhiljaa. Hän tiesi, ettei voisi peittää sitä. Silti hän jatkoi.

"Mut kun pääsin yläastelle.. kukaan ei enää nähny mua. Ihan ku se kaikki mitä ikinä olin saanu aikaan ois vaan..menny pois. Lentäny tuulen mukana kauas tuntemattomaan tyhjyyteen. Mut unohdettiin ja olin vaan ilmaa. Ihan ku kaikki ois kävelly mun läpi. Mä kävin psykiatrilla, koska mun äiti pakotti. Mulla on sen mukaan keskivaikea masennus ja se siitä. Puhuin siel puoltoista vuotta ja sain vaan diagnoosin. Olin silti yksin. Olin..siihen asti, kunnes sä ilmestyit mun eteen ja keskeytit mun luvun."

"Luvun?"

"Se kirja jota luin sillon siel pihalla.... se jäi lukuun 2. Ja en oo vieläkää jatkanu sitä. Mä.. mä päätin, etten jatka sitä.."

"Miks et?" Jungkook kysyi varovasti.
"Mä päätin, että jatkan sitä vasta sitten..kun oon taas yksin."

"Taehyung, et sä oo yksin", Jungkook sanoi. Hän siirtyi nyt tuon viereen istumaan.
"Mä oon sun kanssa.. me kaikki ollaan sun kanssa. Me-"
"Mä tiedän, mä tiedän! Mut kuinka kauan? Tietenki sä voit sanoo noin, kaikki voi sanoo noin. Se ei silti takaa mitään. Sä et voi luvata sitä! Sä-"

"Shhh"

Taehyung tunsi toisen käden poskellaan. Hän rauhottui ihan huomaamattaan. Jungkook silitti hänen pehmeää ihoaan, eikä Taehyung voinut olla kiinnittämättä huomiotaan tuon kasvoihin. Punertavat huulet olivat aavistuksen verran raollaan ja katse keskittynyt. -keskittynyt häneen, ja vain häneen.

"A-anteeks kun mä huusin sulle", Taehyung pahoitteli

"Saanko mä suudella sua?"

Taehyung vain katsoi häntä yllättyneenä. Kuin hän olisi menettänyt puhekykynsä. Ajatukset lähtivät harhailemaan, sydän hakkasi ja lihakset jännittyivät. Jokainen sekunti vain tuntui pidemmältä. Häntä pelotti ja epäilytti. Milloin hän vastaisi? Mitä hän vastaisi? Miksi hän?

"Taehyung, kaikki hyvin?...Etkai sä järkyttyny?" Jungkook kysyi. Hän antoi kätensä liukua toisen kaulalle.
"E-en" Taehyung vastasi. Jungkookin käsi oli viileä ja se sai aikaan kylmät väreet.
"Sä vaan näytät niin.. sirolta ja mä vaan hal-"

"Ei. Ei vielä", Taehyung keskeytti. Hän otti kiinni toisen kädestä ja siirsi sen pois.
"Mä toivon et sä ymmärrät. Mä en haluu edetä nopeesti yhtään missään täl hetkellä", hän kertoi.

Jungkook nyökkäsi.
"Mä ymmärrän. Ja oon pahoillani."
"Ei sun tarvi olla pahoillas. Kaikki on hyvin, oikeesti", Taehyung vakuutti.

Jungkook soi hänelle pienen hymyn. Jos Taehyung sanoi kaiken olevan hyvin, niin kai se sitten niin oli. Hänen oli nyt vain oltava rauhallisempi. Aikaisemmin se oli ollut Jungkookille vaikeaa, odottaminen nimittäin.

Mutta Taehyungin vuoksi, hän olisi valmis odottamaan. Vaikka se olisi haastavaa.

__

❤️❤️❤️