KAKSI surullista||vkook✔️

➖011➖

[011:  yksi harvoista]

Oli torstai. Taehyung ja Jungkook istuivat penkillä ulkona. Kaupungilla ei ollut tähän aikaan läheskään niin paljon ihmisiä kuin yleensä. Tosin kellohan oli vasta kohta kaksitoista.

"Ei kai sua kaduta?" Jungkook kysyi.
Taehyung käänsi katseensa häneen.
"Mikä muka?"
"No ku lähit koulust nii aikasin vaa mun takii.." Jungkook selvensi.
Taehyung hymähti. Hän oli kyllä mennyt kouluun ajoissa, mutta lähti jo toisen tunnin jälkeen kaupungille. Miksi? Koska Jungkook oli pyytänyt. Jotenkin hänestä vain tuntui mahdottomalta sanoa ei.

"Ei. En mä jaksanu siel muutenkaa olla, joten sama se."

Jungkook hymyili vähän.
"Okei, no hyvä."

Taehyung seurasi katseellaan muutamia ihmisiä, jotka kävelivät heidän ohitseen. Kaikki näyttivät niin kiireisiltä..olivat varmaan menossa töihin.

"Mikset sä oo ollu koulussa?" Taehyung kysyi hetken päästä.
Jungkook katsoi kenkiään.
"Ai milloin?"
"No tänään.. tai eilen.. tai sitä edellisenä päivänä", vaaleahiuksinen luetteli. Jungkook ei kuitenkaan vastannut.
"Tai no...Oikeestaan et oo ollu koulussa koko viikolla", Taehyung jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Jungkook vain tuijotti kenkiään tyhjä katse silmissään.

"Jungkook, mä oon huolissani susta. Puhusit mulle.." Taehyung sanoi rauhallisesti. Hän silitti toisen kättä varovasti.
"Mä oon vaan niin.. väsyny tähän k-kaikkeen. Mä en välitä enää paskaakaa mistää. En koulusta tai oikeestaan yhtään mistään.. Must tuntuu et on parempi jos vaan makaan yksin kotona kun ei ketään kuitenkaa kiinnosta", Jungkook kertoi.

Taas Taehyungista tuntui, kuin Jungkook ei olisi kertonut kaikkea. Vaikka hän tavallaan uskoikin, ettei toinen tahallaan salaisi mitään, silti se tunne pysyi hänen sisällään. Tunne, joka väitti Jungkookin vain valehtelevan ja vääristelevän kaikkea. Silti, Taehyung ei sanonut mitään. Ei hän epäillyt toista, vaikka järki väittikin vastaan.

"Taehyung?" Jungkook sanoi, herättäen samalla vaaleahiuksisen omista ajatuksistaan.
"No?"
"M-mä lupaan tulla huomenna kouluun. Mä lupaan, etten jätä sua enää yksin.. Oot mulle.. Oot mulle tosi tärkee", Jungkook kertoi, nostaen samalla katseensa toisen silmiin.

Ei Taehyung voinut kuin hymyillä hänelle.

__

Päivät ja viikot kuluivat, hitaasti mutta varmasti. Taehyung ei ollut vielä koskaan elämänsä aikana tuntenut oloaan näin onnelliseksi.
Tuntui kuin kaikki, tai ainakin melkein kaikki olisi hyvin.

Jungkook oli kuin olikin pitänyt lupauksensa. Hän todella oli tullut kouluun ihan joka päivä sen yhden torstain jälkeen. Taehyung oli niin hyvillä mielin, ettei hän edes huomannut Jungkookin muuttuneen.

Huonompaan suuntaan.

Kaikki muut kyllä huomasivat sen.

Namjoon ja Hoseok olivat alkaneet olla kahdestaan, eivätkä enää kohdelleet Jungkookia samalla tavalla kuin ennen. Vähitellen kaksikko oli vetäytynyt pois myös Seokjinin, Jiminin, Yoongin ja Taehyungin luota.

Seokjin vietti enemmän aikaa oman luokkansa kanssa, lähinnä luokan tyttöjen kanssa. Taehyung oli kuullut Yoongilta, että Seokjinillä ja Jungkookilla oli ollut jokin riita, jota he eivät ilmeisesti sitten koskaan saaneet selvitettyä.

Pikkuhiljaa heidän porukkansa oli pienentynyt.

Jungkook, Jimin, Yoongi ja Taehyung olivat yhä melko tiiviisti yhdessä, eivätkä oikeastaan antaneet muiden lähdön häiritä elämäänsä. Taehyung oli huomannut ainoastaan sen, että hänen ja Jungkookin välit olivat syventyneet yhä vain enemmän.

Nykyään he keskustelivat puhelimessa melkein joka ilta. Oikeastaan tuntui oudolta, jos puhelin ei soinutkaan. Taehyung oli ylpeä Jungkookista, sillä poika oli avautunut hänelle niin paljon. Taehyung oli Jungkookin sanoin yksi harvoista, joka tiesi hänen asioistaan.
Se tuntui hienolta.. Erityiseltä.

Taehyung oli jotenkin onnistunut sumentamaan järjen äänen päässään niin pienenksi, ettei siitä saanut enää selvää.

Mutta hän ei tajunnut sitä itse.

Hän ei ymmärtänyt itseään, sillä oli unohtanut itsensä, jotta voisi antaa Jungkookille kaiken.

__

|ilmotan vaan, että tää kirja lähestyy uhkaavasti loppuaan  |

|onks teillä mitään teorioita miten uskositte tässä käyvän?  |