mä ja sä ainiaan

2, totuus vai tehtävä, atte?

2019

Eeliksen talo oli täynnä nuorten naurua, kirkkaita valoja ja liian kovalla soivaa musiikkia. Pojan vanhemmat olivat poissa kotoa viikonlopun, joten tälle oli myönnetty lupa kutsua pari kaveria kylään. Jossain kohdassa oli kuitenkin tullut pari muuttujaa, ja nyt talo oli täyteen pakattu pienessä hiprakassa olevilla nuorilla.

Olohuoneessa istui ringissä kasa nuoria, pelaten totuutta ja tehtävää. Ilma tuoksui jännitykseltä ja alkoholilta pullon pyöriessä villisti lattialla, ja nuorten kovaääninen nauru täytti koko huoneen.

Atte näpräsi paidansa helmaa, hieman jännityneenä siitä mitä tehtävät tai totuudet tulisivat olemaan. Hän oli lähiaikoina tajunnut itsetään liikaakin totuuksia, joita ei ollut vielä ihan varma kertomaan muille. Kuitenkin vaalea poika yritti nyt keskittyä vain hauskanpitoon, ja rentoutua.

Se olisi helpompaa, jos eräs nimeltämainitsematon kiharapää ei olisi laittanut päälleen parhaimman näköistä paitaansa, tai housujaan, tai ylipäätään hymyilisi niin komeasti koko ajan, tai nauraisi niin että koko huone raikuu....

Atte huokaisi hiljaa itsekseen, yrittäen päästä ajatuksiaan karkuun.

Eelis. Kaveri, lapsuudenkaveri. Se oli aina vaan ollut niin, he kaksi, Atte ja Eelis. Eelis uskalsi olla sosiaalinen, ja Atte nautti enemmän omasta tilasta. Kaikki näissä kahdessa pojassa kiljui erilaisuutta ja vastakohtia, ja silti he olivat pysyneet yhdessä. Ja se oli pelottavin osa.

Oli ollut lämmin kesäkuinen päivä, kun Atte oli tajunnut tunteensa Eelistä kohtaan. Pojat olivat kierrelleet saariston rantoja koko yön ja illan, juoneet halpaa kaljaa ja nauraneet liikaa. Auringonlasku oli näyttänyt niin kauniilta Eeliksen hiuksissa, ja Atte tajusi humaltuvansa jostain muustakin kuin alkoholista. Hermostuneena hän oli tarttunut toista poikaa kädestä, ja hetken he olivat vain olleen niin. Pienen humaltuneen hetken, Atte luuli, että Eelis todella tunsi samoin. Että Eelis rakasti häntä.

Myöhemmin totuus oli iskenyt. Eeliksen tyttöystävät vaihtuivat, mutta he olivat kaikki kauniita, hauskoja, sosiaalisia...tyttöjä. Atte hymyili, ja nauroi pojan vitseille. Tuki tätä erojen tullessa, ja halasi silloin tällöin veljellisesti. Kuitenkin hän tiesi, että sitä enempää heistä ei koskaan tulisi. Vain veljiä.

Atte säpsähti takaisin todellisuuteen pullon osuessa hänen kohdalleen.

-Atte! Totuus vai tehtävä?

-To-no oikeastaan, otetaa tehtävä, ihan vaa vaihtelun vuoksi.

Ihmiset hurrasivat innostuneina, ja Atte otti rohkaisuksi pienen huikan lähimmästä kaljatölkistä. Tytöt supattivat hetken, ja pienen kikatuskohtauksen jälkeen kääntyivät takaisin Atteen päin.

-Atte, suutele....Eelistä.

Hetken aikaa rinki oli aivan hiljainen. Atte tunsi olonsa hieman hermostuneeksi, mutta pienoinen humala toi rohkeutta mitä hänellä ei yleensä ollut. -Okei, tämä sanoi rehvakkaasti, siirtyen lähemmäs Eelistä. Kiharapäinen poika virnisti hieman hermostuneesti, ja roimien taputusten innoittamanna Atte painoi huulensa toisen pojan huulia vasten.

Suudelma ei ollut taitava, tai romanttinen. Eelis maistui halvalta siideriltä ja jonkun muun huulipunalta, mutta hetken aikaa Atte antoi uskotella itselleen, että tämä ei olisi viimeinen kerta, kun hän suutelisi tätä poikaa. Suudelma kesti pidempään kuin oletettu, ja väkijoukko ympärillä hiljeni. Silloin Eelis tajusi irroitautua.

Pojat katselivat hetken aikaa toisiaan, ja Atte näki nopean välähdyksen jotain täysin uutta tunnetta Eeliksen silmissä. Jotain vahvempaa ja haluavampaa. Kauan kuitenkaan ei hetki kestänyt, kun Eelis jo vetäytyi kauemmas, ja rinki alkoi hurraamaan.

Yhtäkkiä Atesta tuntui todella pahalta. Pahoinvointi-oksennus-pahalta. Eikä hän tiennyt oliko se viina vai kaikki muu, mutta juostessaan vessaan hän tiesi pohjimmiltaan haluavansa pois. Haluavansa pois humalasta, pois tunteistaan, pois itsestään. Pois ajatuksesta, että Eelis voisi olla hänen.

Koska se ei tapahtuisi.