mä ja sä ainiaan

4, vain mä ja sä

2030

Atte heräsi sängystään. Raidalliset lakanat olivat sekaisin, ja asunossa tuoksui kahvilta. Mies hymyili itsekseen, jaksamatta nousta vielä sängystä.

Aamuaurinko valui laiskasti sisään ikkunoista, ja se lämmitti jo vähän. Ulkona oli jo keväistä, mitä nyt vähän loskaa maassa. Puissa oli jo pienet hiirenkorvat, ja Atte oli nähnyt eilen jo pari leskenlehteäkin puskemassa tietään katukuvaan.

Atte hengitti hiljalleen itsekseen. Eeliksen paita oli mytyssä tuolilla, muistuttaen miehen olevan täällä myös. Atte virnisti jälleen, pystymättä uskomaan sitä. Haraisten kätensä läpi hiustensa, nuorukainen nousi istumaan sängylle. Patjahan se tosin oli, sänkyä ei oltu vielä keritty tähän asuntoon hankkimaan.

Atte ei vieläkään ollut päässyt ihan yli siitä faktasta, että tämä oli nyt heidän kotinsa. Hänen ja Eeliksen. Eilen he olivat juoneet halpaa viiniä kahvikupeista, naureskelleet toistensa humalalle ja suudelleet. Suudelleet niin monesti, niin monesti.

-Atte? Sun kahvis on valmis?

Eelis seisoi keittiön ovella, näyttäen niin kotoisalta ja lämpimältä. Aten hymy pysyi paikalllaan tämän noustessa hakemaan kuppinsa pidemmältä mieheltä. Atte painoi kevyen suukon tämän poskelle. Eelis hymähti, istuutuen sitten alas patjalle vaaleapunapäisen kumppaninsa kanssa.

Kaksikko siemaili kahviaan hiljaisuudessa, molemmat ihaillen asuntoa. Mikään ei ole valmista, tai aloitettua, mutta se on heidän. Ja kaikki on juuri sen takia uskomatonta.

-Olisiks sä yläasteel uskonu et me oltais joskus tässä?

-Ai juomassa kahvia meidän yhteisessä asunossa, sen jälkeen kun sä viime yönä-

Eelis hyssytti tönäisyllä lyhyemmän pojan hiljaiseksi, saaden tämän naurahtamaan. Molemmat nauroivat hetken. Lopulta Atte kuitenkin nojautui taaksepäin, asettaen kuppinsa lattialle.

-En.

Eelis käänsi katseensa Atteen, nähden tämän kasvoilla hivenen surumielisen hymyn. Hymy muistutti asioista, joita Eelis katui tähän päivään asti. Kaikki tyhmiä hinttivitsejä, kaikkia luetulle jätettyjä viestejä, kaikkea kusipäisyyttä...

-Mä olin kamala silloin.

-Niin kai.

Atte huokaisi itsekseen, kääntäen sitten kasvonsa Eelikseen päin, pieni hymy kasvoillaan.

-Mutta sä olit myös hauska, ja välittävä, ja komea, voi luoja miten komea sä olitkaan.

Eelis virnisti pienesti pojan äänensävylle.

-Ai että olin komea vai....

-Ja olet yhäkin, tottakai!

Atte heittäytyi taaksepäin patjalle, nostaen katseensa takaisin Eelikseen.

-Mut mä rakastin sua. Ja rakastan yhäkin.

Eelis hymyili, laskeutuen makaamaan pojan viereen. Aten vaaleanpunaiset hiukset kehystivät pojan kasvoja kauniisti, ja auringonvalo maalasi pojan kasvot enkelillisiksi, saaden Eeliksen melkein pakahtumaan.

-Mäkin rakastan sua, niin paljon.

Atte hymyili, vetäen pidemmän miehen hellään suudelmaan. Eelis painautui Aaroa vasten, painaen tämän patjaa vasten. Atte nauroi vasten Eeliksen huulia, saaden pidemmänkin miehen kikattamaan.

Ja niin, aamuauringon valossa, pariskunta hehkui rakkautta. Ja ainoat jotka tiesivät kuinka pakahduttavan suloinen ja tärkeä tuo hetki oli, olivat he itse.