abderiitti | taekook

013 ; ilonpilaaja

Minä heittelin jo viikkoja lattiallani asustaneita vaatteita vaatekaappiini. Viikkaus sai nyt jäädä, koska minun piti vain saada paikat nopeasti jotenkin edes siistin näköiseksi, ennen kuin Irene astelisi taloon sisään. Ja, koska kyseessä on kuitenkin minä niin vaatteet löytäisivät jo luultavasti huomenaamulla paikkansa samaiselta viileältä lattialta, mihin ne ovatkin jo varmasti tottuneet. Muutamasta sanasta saa varmaankin jo selville, etten ole mikään siivoushullu, en sitten ollenkaan. Irenen ei kuitenkaan tarvitse nähdä sitä piirrettä minussa.

Kanneskelin syli täynnä erilaisia muovipulloja, joita oli kerääntynyt huoneeseeni vino pino, kohti keittiötä, missä meillä sijaitsi kyseisille pulloille kuuluva muovipussi.
Olin jo huokaisemassa helpotuksesta, kun olin melkein pussin luona, mutta sitten ovikellomme soi ja tietenkin säikähdin sen kipakkaa ääntä ja siinä samassa syssyssä onnistuin tiputtamaan kaikki ne tuskallisesti raahatut pullot lattialle. "Voi helvetti nyt", huokaisin katsellessani ympäri keittiön lattiaa pyöriviä pulloja.

Ovikellon soidessa ensimmäisen kerran en edes ehtinyt itse tajuamaan sitä, mutta sitten kun se soi jo toista kertaa tajusin sen oikeasti soivan ja vieläpä sen, että kuka sitä soittaa, Irene.
Ennen kuin ehti edes kissaa sanoa olin poimimassa pulloja lattialta ja juoksemassa eteiseen. Vilkaisin nopeasti itseäni peilistä ja tein viime hetken korjailuja hiuksilleni, ennen kuin avasin oven.

Siinä hän seisoi suoraan edessäni, vieläpä minun kotonani.
Siinä minä katsoin hölmistyneenä hänen kuvankauniita kasvojaan, mitä olin ilmeisesti katsonut liiankin kauan, koska tämä oli söpösti naurahtaen kysynyt pääseekö hän sisälle asti. Pienesti nolostuneena päästin hänet edeltäni sisälle ottamaan kenkiä pois.

Irenen katse harhaili ympäri taloamme, lattiasta kattoon, ja minun katse taas tämän suloisessa hymyssä.
"Teillä on tosi hieno talo", tämä sanoi siirtäen taivaansiniset silmänsä minuun. "Mun äiti tykkää tosi paljon sisustaa", sanoin ja jälkeenpäin mietin, että ei minun äidin mielenkiinnon kohteet varmaan paljoa Ireneä kiinnosta.

Seisoimme eteisessämme kuin lumiukot, mikä oli mielestäni kiusallista, joten hieroin toisella kädellä niskaani ja koitin keksiä jotain. "H-haluatko sä syödä jotain?"

"Mä just söin kotona niin ei kiitos", tämä vastasi, "mutta voitas mennä kuuntelee niitä sun covereita, jos sulle vaan sopii."

"Totta kai sopii!" hihkaisin ja ohjeistin Irenen minun matalaan majaani. Vaikka innostuneena hänelle vastasinkin niin kyllä minua pienesti jännitti antaa tämän kuunella omaa lauluani, mitä kukaan muu ei ole koskaan saanut tehdä. Ei edes oma äitini.

✧

"V-vau! Sulla on oikeesti tosi upee ääni", Irene sanoi, kun otti kuulokkeet pois korviltansa. Olin ajatellut, että olisin soittanut vain yhden covereistani hänelle, mutta hän innostuikin kuuntelemaan kaikki, mitä silmien eteen tulikaan. "Kiitos", vastasin punastuneena.

"Mistä asti sä olitkaan laulanut?"

"Ihan taaperosta asti sitä on tullut rääyttyä", naurahdin edelleen vähän hermostuneena.

"Ja kukaan ei oo mun lisäks tätä upeeta ääntä kuullut?" Irene kysyi aivan ällistyneenä.
"Ei."

"Jungkook, sulla on lahja. Sun pitää näyttää se koko maailmalle!" tämä sanoi ja tönäisi minua hennosti olkapäähän ja minä vain naurahtelin.
"Noh, mikä oli sun lemppari?" kysäisin kiinnostuneena.

"Varmaankin toi Nothing Like Us, koska ne sanat on vaan niin ihanat ja sit sunkin ääni on ihana, niin koko pakkaus on vaan aivan ihana!" tämä nauroi. Siinä me naurettiin minun sängyllä ja vietettiin elämämme parasta aikaa, mutta ei sekään hetki kestänyt kauaa, kun Irenen puhelin pärähti merkiksi viestistä. Vaikka puhelimista onkin paljon hyötyä, osaa ne myös olla ilonpilaajia. "Äh, hei sori, mutta mun pitää lähtee."

"Ai, no eihän sille sitten mitään maha," sanoin pienesti pettyneenä, "mä voin saattaa sut eteiseen." Irene vastasi lausahdukseeni vain tämän suloisella hymyllään, mikä sai minutkin hymyilemään.

Irene sujautti kengät jalkaansa ja hetken meidän katseet taas kohtasivat.
"Hei, mulla oli tosi kivaa sun kanssas. Olis tosi kiva nähä useemminki koulun ulkopuolella!"

"Joo niin olis!" vastasin ja sen jälkeen meidän ylle laskeutui taas pienesti kiusallinen hiljaisuus.

"Mäpä tästä sitten lähdenkin," Irene sanoi. Tämä asteli muutaman askeleen lähemmäksi minua ja antoi nopean pusun huulilleni.
"Heippa Jungkook!"

"M-moikka", sain sanottua, ennen kuin ovi napsahti kiinni ja tämä neitokainen oli poissa.

Käännyin eteisen peilin suuntaan ja tuuletin: "Sillä lailla! Hyvä JK! Kerranki onnistuit jossain!" Ja jatkoin onnesta soikeana matkaani jääkaapille.

En malta odottaa, että pääsen kertomaan Jiminille, ajattelin.

✧ ✧ ✧

hellureijj taas !!

lievästi ärsyttää se, että en oo julkassu
teille vähää aikaa uutta lukua, kun en voi
ens viikollakaan julkasta ollenkaan >:(
pahoittelut siitä

jotkut on varmaan huomannu et mun kirjojen kannet on vaihtunu tässä vähän väliä XD
no muuuut nyt musta tuntuu, että nää mitkä nyt on saattaiski pysyä vähän aikaa.
uusista kansista saa toki kertoa mielipiteen !!

kiitos, kun luit ❥

❀ iida