abderiitti | taekook

009 ; ylämäkiä ja ruokaa

Musta, vaatteita täynnä oleva reppu selässäni koitin pyöräillä tuskaisesti viimeistä mäkeä ylös. Matka Jiminille on aina yhtä järkyttävää painajaista, koska koko matka koostuu vain isoista ja uuvuttavista ylämäistä. Vaikka repussanikaan ei edes ole mitään kovin painavaa niin se silti tuottaa pientä taakkaa, mikä ei yhtään paranna tilannetta.
Mietin joskus myös, että miten tämä minun vuosien saatossa räihjääntynyt pyörä jaksaa edelleenkin nämä tuskaiset matkat. Välillä koulumatkoillakin tuntuu, että pyörä hajoaisi käsiini, mutta onneksi niin ei ole vielä toistaiseksi käynyt. Äiti on kyllä huomautellut minulle siitä, että uusi pyörä ei olisi pahitteeksi, mutta ei minulla oikein ole uuteen varaa, joten tuolla nykyisellä mennään loppuun asti.

Onneksi matkalla ei tullut paljon ihmisiä vastaan, paitsi pari lenkkeilijää koiriensa kera. Jimin asustelee vanhempiensa kanssa juuri siellä missä yleensä ihmisiä on joka puolella, mutta onneksi nyt ei ollut.
Minä taas asun aika rauhallisella kujalla, missä taas ei viittä ihmistä enempää näe, mikä minusta onkin ihan kiva.

Asetin pyöräni Jiminin oman viereen heidän pyörätelineeseen. Varmuuden vuoksi pistin pyörääni lukon, vaikka tuskinpa ketään varasta minun ruosteinen pyörä kiehtoo.

Reppu selässäni menin painamaan ovikelloa, vaikka Jimin onkin sanonut minulle monta kertaa, että voin vain astua sisälle sillon kun huvittaa, mutta se silti tuntuu minusta töykeältä, joten aina olen soittanut ovikelloa ja odottanut jonkun oven avaavan, niin kuin tein nytkin.
Eikä siinä mennyt kauankaan, kun Jimin jo oven raosta kurkisti.

"Moi! Tuu vaan sisälle", Jimin sanoi ja päästi minut sujahtamaan sisälle.
Asettelin ulkovaatteeni nätisti kaappiin ja lähdin seuraamaan Jiminiä keittiöön. Siellä sitten olikin vastassa Jimini aina yhtä aurinkoinen äiti.

"Hei vaan sullekkin Jungkook! Ollaan tässä juuri tekemässä lähtöä, jos tuo Jiminin isä nyt vain saisi raahattua nuo meidän laukut tuolta ylhäältä", Jiminin äiti naurahti.
Heti kun hän sai lauseensa loppuun niin yläkerrasta alkoikin kuulua ryminää.

"Olen tulossa!" Jiminin isä huusi rappusista laukut käsissään. En voi ymmärtää kuinka paljon tavaraa voi kaksi ihmistä tarvita yhdelle viikonlopun mittaiselle reissulle.

"Jahas, noh me tästä taidetaankin sitten lähteä! Jääkaapista saa ottaa ihan vapaasti kaikkea mitä tekee mieli, ja sitten pakkasessa pitäisi olla muutama pakastepitsa. Soittakaa, jos tulee jotain ja muistatte sitten lukita ovet yök-"

"Joo äiti eiköhän me osata", Jimin keskeytti äitinsä pienesti kyllästyneenä.

"Toivottavasti, heippa sitten!"

"Moikka!" sanoimme Jiminin kanssa samaan aikaan. Jiminin isäkin yritti vilkuttaa meille, mutta vähän epätoivoiselta se näytti kaikkien niiden laukkujen kanssa.

Ulko-oven suljeuduttua oli hetki hiljaista, mutta sitten Jiminin katse kääntyi ovesta minuun ja hän avasi suunsa.
"Syödäänkö jotain?" tämä kysyi hymy huulillansa.

"Mä jo mietin, että kysytkö sä tota ollenkaan!", naurahdin ja lähdin kaivamaan jääkaapista meille limsaa samalla, kun Jimin kaivoi pakasteesta pitsat esille.

✧ ✧ ✧

toivottavasti tykkäsit luvusta!
mä nyt koitan saada näitä julkastua
teille kerran viikkoon :)

kommentoi jotain kivaa
ja paina votea :3

❀ iida