BlackHoods || bxb (fin) ✔

7. Iso poika ja yksipuolista rakkautta

-Leo

Oscar ottaa kiinni ranteestani ja kuiskaa korvaani: "Mä voin sit auttaa ton kanssa."

Punastun, taas. Ylläri pylläri.
Haluaisin vaan sanoo, että 'joo pliis'. Vaikka mennä polvillenia ja anella sitä auttamaan. Mut sille mä oisin vaan yks kaikkien muitten jokuossa. Se ei merkkais Oscarille mitään. Enkä ees pääsis sen pinkille panolistalle, kun se ei olis kunnon pano. Se unohtais koko jutun heti huomenna.

Lopullinen päätös: hell yeah.

Lopullinen vastaus: "Häh? En mä tarvii sun apua. Oon jo iso poika." sanon ylpeästi.
Sisäisesti harmittaa. Kunpa kaikki oliski niin helpoo, että voisin vaan olla Oscarin kanssa. Ihan ilman kenenkään vastusteluja. Ilman muitten mielipiteitä. Ilman mitään pinkkiä panolistaa. Ilman yhen yön juttuja ja kymmeniä puhelinnumeroja. Mutta ei se vaan toimi silleen. Ei tietenkään toimi, kun on musta kyse. Tää on niin mun tuuria.

"Mhm, ja sun housuissaki on aika iso poika." Oscar naurahtaa ja suuntaa katseensa haarojeni väliin. Oikeestikko? Miten mä muka ikinä saisin rauhoteltua itteni ja pikku minän, jos Oscar vaan tuijottaa tossa? No en mitenkään. Enkä oikeen vitti sit vessaankaan mennä runkkaamaan, kun Oscar on kuitenkin siinä oven toisella puolella.
Mitä helvettiä mä nyt teen?

Ovet avautuu, kun hissi on saapunut kolmanteen kerrokseen. Poistun ahtaasta hissistä nopein askelin ja läden suunnistamaan asuntoamme kohti. Kaivan avaimen reppuni etutaskusta jo valmiiksi, ettei sitten asunnon edessä tarvitsisi rueta sitä etsimään. Tässä on jo ihan tarpeeksi muitakin huolia ja murheita tälle päivälle.

"Oota nyt. Tarviit mun apua kuitenki!" Oscar hölkkää vierelleni. Pyöräytän hänelle silmiäni ja kiihdytän vauhtia entisestään. Tää ei nyt hirveesti auta. Kuulen Oscarin huokaisevan takanani.

"En tarvii sun apuu! En haluu sun apuu!" huudan kääntäen päätäni niin, että näen takanani kävelevän Oscarin. Kyseinen poika pysähtyy ja jää katsomaan minua outo ilme kasvoillaan. Mäkin pysähdyn. Vaistomaisesti. En missään nimessä sen takia, että Oscarin äkillinen ilmeen muutos huolestuttaa mua. Ei, se ei liity tähän mitenkään.

Hetken toisiamme tuijoteltua Oscar jatkaa matkaansa taas. Hän kävelee ohitseni. Eikä sano sanaakaan. Outoo. Aina se on sanomassa jotain. Aina sillä on heittää joko huonoo läppää tai paskoja iskulauseita.

Kävelen asuntomme oven eteen. Laitan avaimen lukkoon ja käännän avainta oikealle. Lukko naksahtaa ja samalla ovi avautuu.
Oscar menee asuntoomme ennen minua. Poika potkii kengät pois jaloistaan ja kävelee suoraan olohuoneessa olevalle sohvalle. Huokaisen syvään ja heitän itsekkin kenkäni eteisen lattialle. Huomaan samalla, että housuissani ollut kohouma on nyt poissa. Luojan kiitos. Se tuntu jo aika kivuliaalta.

Kävelen olohuoneeseen ja istun Oscarin viereen. Jätän väliimme kuitenkin pienen turvavälin ihan vain varmuuden varalta.

"Mitä tossa käytävällä kävi?" kysyn varovaisesti katsoen Oscaria, joka tuijottaa valkoista seinää. Poika saa kuitenkin revittyä tiukan katseensa pois seinästä päin ja katsoo nyt minua.

"Mä oon vaan ihan shokissa." Oscar sanoo suu ammollaan ja silmät pyöreinä. Sanoinko mä jotain väärin? Teinkö mä jotain väärin?

"Miks?" kysyn kallistaen päätäni automaattisesti hieman vasemmalle. Katson vieressäni istuvaa Oscaria ja odotan vastausta. Ei ois tarvinnu. Ei ois pitäny. Vittu.