BlackHoods || bxb (fin) ✔

1. Esittämistä ja teennäistä hymyilyä

-Leo

Fanien huudot kaikuvat ympäri stadionin. Iso rakennus on pakattu täyteen kaiken ikäisiä ihmisiä, suurin osa heistä kuitenkin nuoria tyttöjä. Monet itsetehdyt kyltit kohoavat suuren fanijoukon ylle. Niihin on liimattu kuvia yhtyeen jäsenistä ja kirjoitettu kaikkea mitä nyt ikinä on keksittykään.
Puhelinten taskulamput valaisevat stadionin joka suunnasta, kun jokainen fani heiluttaa kädessään olevaa puhelinta puolelta toiselle. Ihmiset laulavat viimeisen biisin mukana, ihan kuin he olisivat harjoitelleet laulun sanoja kaksi viikkoa putkeen muistaakseen ne konsertissa.

Viimeisen kappaleen jälkeen kokoonnumme keskelle lavaa ja kumarramme faneille. Se on meidän perinne, eikä tämäkään kerta ole poikkeus.

Toisiksi viimeinen keikka. Luojan kiitos. Ylihuomenna päätämme maailmankiertueemme Lontooseen. Vihdoinkin olisi viimeinen keikka, ja sitten olisi pari viikkoa vapaata, ennen kuin aloitettaisiin uuden albumin työstäminen.

Artistina oleminen; ihan helvetin rankkaa. Suurin osa pelkkää esittämistä ja teennäistä hymyilyä. Mutta pakko hymyillä, vaikka oikeasti tekisi mieli romahtaa maahan ja itkeä ilman mitään järkevää syytä. Kaikki sanoo "Elämä on ihan perseestä" tarkoittamatta sitä, mutta tottahan se on. Ainakin minun osalta.
Mutta toisaalta sitä tekee kaikkensa fanien eteen, jotka kannustavat jaksamaan ja jotka omistavat elämänsä jollekin pienelle yhtyeelle monien muiden yhtyeiden joukossa.
Sitä arvostaa niitä ihmisiä, jotka käyttävät rahansa lentolippuihin matkustaakseen maailman toiselle puolelle vain nähdäkseen, kun neljä poikaa soittaa muutaman vaivaisen biisin livenä.
Täytyy antaa kaikkensa, vaikka ei enää olisi mitään annettavaa. Mutta itsepähän olen urani valinnut. Ja paskasti valitsinkin.

Laulaminen taas; parasta mitä tiedän. Vapauttavaa. Keino jolla voi ilmaista itseään. Ei minkäänlaisia sääntöjä. Vain taivas on rajana. Miljoonia lauluja, joita laulaa. Sopiva kappale jokaiselle mielialalle, vuodenajalle ja päivälle. Sen takia halusin artistiksi. Halusin esiintyä ihmisille ja tuoda heille iloa tekemällä sitä, mistä itse iloitsen. Mutta se oli virhe.
Tottakai nautin faneille esiintymisestä ja ylipäätään isoille yleisöille laulamisesta, mutta luojan kiitos kaikki ihmiset eivät tiedä koko totuutta artistina olemisesta.

Palaan takaisin maanpinnalle, kun Dan ottaa kädestäni kiinni ja hymyilee minulle. Seisomme keskellä suurta lavaa ja katson kun Sammy jättää kitaransa telineeseen ja kävelee Danin toiselle puolelle. Odotan Oscaria, mutta en koskaan tunne hänen läsnäoloaan vierelläni.
Oscar kävelee Sammyn viereen ja ottaa tuota kädestä kiinni hymyillen leveästi. Hämmennys valtaa minut ja sen varmaan huomaa ilmeestäni. Olimme sopineet ennen keikkaa, että Oscar olisi minun oikealla puolella ja Dan vasemmalla, mutta Oscarilla näyttää olevan omat suunnitelmat.
Tuijotan kyseistä poikaa kulmat kurtussa, mutta Oscar ei edes vilkaise suuntaani. Pakotan ajatuksen siitä, että hän on suuttunut minulle, aivojeni takaosaan ja keskityn olennaiseen.

Dan ojentaa minulle mikkinsä ja pyytää sanomaan jotain. Otan mikrofonin käteeni ja nostan sen suuni eteen.
"Thank you!" huudan mikkiin niin lujaa kuin pystyn. Ihmiset kiljuvat ja hyppivät paikallaan. Huulilleni muodostuu leveä hymy, kun näen omistautuneet fanit, jotka epätoivoisesti huutavat meitä soittamaan vielä yhden biisin, vaikka olemme jo soittaneet kaikki kirjoittamamme laulut.

Kumarramme yleisölle pari kertaa ja sen jälkeen Dan sanoo vielä jotain faneille ja kiittää heitä. Lähden ensimmäisenä lavalta. Kävelen lavalta pois vievät portaat alas ja suuntaan suoraan takahuoneeseen. Pamautan oven auki ja juoksen suoraan isolle nahkasohvalle. Istahdan sen toiseen reunaan ja odotan, että muutkin tulevat.

Ei mene kauaa, kun Dan ryntää huoneeseen ja istuu viereeni.

"Ihan helvetin hyvä keikka!" Dan hihkaisee. Katson tuota hymyillen. Aina niin positiivinen. Olevinaan.