[TAUOLLA] In The End, It's Him And I || MINSUNG || Fin.

-1-

Mä sanon jo näin alkuun. Jos just sä siellä ketä luet tätä, kamppailet ahdistuksen, masennuksen, itsetuhoisuuden yms kanssa. Mä pyydän sua kertomaan jollekkin, kukaan ei ole yksin. Kirja sisältää itsetuhoisuutta. Jos koet sen liian henkilökohtaiseksi aiheeksi, en suosittele lukemaan❤️

Jisung Pov.

Siinä mä taas olin. Vessassa. Viilsin puukolla mun käteen. Veri alkoi vuotaa kuin mistäkin Niagaran putouksesta. Mä vain katsoin veren valumista.  Näin on ollut jo vuosia. Tuun koulusta, ja viillän uuden haavan käteeni. Se helpotti mun oloa.

Oon aina ollut yksin. Mä myös asun yksin. Mun perhe kuoli, kun olin 14. Nyt oon 18. Mulla on koko elämäni ollut vaikea masennus, ja lääkityksestä huolimatta mä satutan itseäni ja ahdistun.

-

Heräsin herätyskellon pirinään. Vielä puolunessa sammutin sen ja nousin istumaan. Hieroin naamaani käsiini ja katselin hetken eteen ihan vain herätäkseni. Jonkun ajan kuluttua kuitenkin nousin ylös. Puin päälleni mustan ison hupparin, ja revityt farkut.

Katsoin itseäni peilistä, ja totesin olevani lihava. Asiahan ei niin ollut, olin oikeasti alipainoinen. Mutta mun omissa silmissä, päätin lopettaa syömisen. Korjasin hieman hiuksiani. Otin lääkkeeni sekä reppuni, ja lähdin bussipysäkille.

-

Bussi oli tullut, maksoin kuskille, ja menin taakse istumaan. Pari pysäkkiä oli mennyt ohitse, kunnes bussi pysähtyi ja kyytiin nousi minua pidempi, luultavasti hieman vanhempikin, komea poika. Katselin häntä hetken, kunnes taas katseeni uppoutui puhelimeeni.

Saavuimme koululle ja myös tämä komea poika jäi siinä, hänen täytyi siis olla uusi oppilas. Olin kieltämättä hieman innoissani, vaikka miksi hän mun kaveri tahtoisi olla. Ei kukaan ole tähän mennessä tahtonut, eikä kukaan tiennyt mun masennuksesta.

-

Eka tunti oli matikkaa. Istuin luokan taakse niinkuin yleensä mulla oli tapana. Huomasin uuden pojan tulevan luokkaan, ja hän vain seisoi ovella näyttäen olevan hukassa. Uskoin tämän kuitenkin tulevan minun luokalleni.

Enkä ollut väärässä. Opettaja tuli luokkaan, ja pyysi poikaa esittelemään itsensä.

"Mä oon Minho. Lee Minho. Mä muutin tänne Busaniin Seoulista ihan pari päivää sitten."  Poika, joka oli juuri paljastunut Minhoksi, sanoi jopa aika itsevarmasti.

"Hienoa, Minho. Voit mennä istumaan taakse Jisungin viereen." Opettajamme sanoi osoittaen minua.
Minho istuutui mun viereen, ja hymyili mulle hennosti. Hymyilin pienesti takaisin samalla kun otin kirjani esille, ja aloin kuunnella opettajan oppeja.

-

Lounaalla, mä istuin yksin, kuten tavallista. Tai siis istuin,  siihen asti, kunnes joku seisoi mua vastapäätä. Katsahdin eteen, ja näin Minhon.   "Moi" Minho tervehti mua.  "Hei.." vastasin ujosti. "Saanko istua tähän" Minho kysyi. "J-joo toki" Mä änkytin. Minho istahti alas. "Oot siis Jisung" Hän varmisti. Nyökkäsin vastaukseksi. "Mä oon siis Minho kuten varmaan satuit jo tietämään" Mä nyökkäsin uudelleen.

Me istuttiin siinä yhdessä, ja uskalsin puhua Minholle aika paljon, en mä mitään oikeastaan itestäni kertonut, otin enemmän puheeksi Minhon. Lounaan jälkeen, käveltiin yhdessä seuraavalle tunnille, kemiaa. No, ei se mitään, mä pidän kemiasta.

-

Koulun jälkeen, hyppäsin taas bussin kyytiin, Minho perässäni. Minho istui suoraan mun viereeni, se oli ihan ok. Minho vaikutti tosi kivalta! Ystävältä, johon tulevaisuudessa voisi luottaa. Juttelimme taas bussissa niitä näitä, kunnes Minho lähti bussista. Laitoin kuulokkeet korviin, ja kuuntelin musiikkia, kunnes oli mun pysäkki.

-

Kotona, muhun iski taas ahdistus. Aloin itkeä, ja viilsin kokoajan uudelleen käteeni. Se sattui, mutta kipu lievitti mun ahdistusta. Mä halusin parantua, todella halusin, mutta mä en tiennyt miten hakisin apua.

Alotin tosiaan tällasen uuden kirjan! Päivitän molempiin kirjoihin ainakin yhden osan päivässä, ainakin alkuun😁 Kerro ihmeessä mitä pidit tästä!