Espresso? ∥ Namjin

Luku 20

Namjoon laski kännykkänsä hitaasti keittiön ikkunalaudalle ja risti kätensä rinnalleen. Makuuhuoneesta kuului hädin tuskin Rosén hiljainen tuhina, ja keittiön pöydällä oli levällään keskeneräiset aamiaistarpeet.

Jimin oli niin oikeassa. Namjoon tiesi tekevänsä väärin, mutta hänen oli kovin vaikeaa tehdä päätös. Hän tiesi, että se kuulosti typerältä: Valinta oli vaikea. Tottakai hänen valintansa oli Jin, mutta... Mutta hän inhosi ja pelkäsi tehdä vakavia päätöksiä, ja yritti melkein tahallaan keksiä verukkeita siirtää ikäviä tilanteita. Vaikka hänellä ei ollut ollut kunnollisia tunteita Roséa kohtaan pitkään aikaan, jos koskaan, niin ei hän halunnut jättää ketään. Jos hän vain antaisi kaikkien elämänsä ongelmien olla ja hautaisi ne lukittuun arkkuun ja istuisi päälle, niin nehän ratkeaisivat itsestään, eikö vain?

Ei tietenkään. Mutta olisi vain niin paljon mukavampaa, jos se menisi niin.

Namjoon puri huultaan. Hän ei enää keksinyt miksi odotti.

Hän pakotti jalkansa liikkeelle kuin unessa, ja päätyi lopulta makuuhuoneen ovelle. Rosé nukkui edelleen, tämän pitkät tummat hiukset levisivät valkoisille lakanoille, ja Namjoon pysähtyi hetkeksi vain katselemaan kasvojen siroa sivuprofiilia. Rosé oli kaunis, se oli fakta, mutta... Vain fakta. Ei sillä oikeasti mitään väliä ollut. Silloin joskus kauneus oli ollut ainoa asia, mitä Namjoon oli kumppanissa katsonut - ja Jin oli näyttänyt hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut. Ja sitäpaitsi, kyllä Jin oli kauniimpi kuin Rosé. Rosé oli vain tyhjä kuori, heillä ei ollut koskaan mitään puhuttavaa, ei koskaan mitään järkevää tekemistä.

Namjoonilla oli jo miljoona syytä jättää Rosé, hänellä oli ollut ne vuosia, ja hän halusi tehdä sen... Mutta miksi se oli niin vaikeaa?

Ei jumalauta, ei tästä tullut mitään.

Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Laski kolmeen. Viiteen. Kymmeneen. Ja astui sängyn viereen ja herätteli Rosén.
”Kulta? Huomenta, eikö voitaisi nukkua vielä hetki.”
”Rosé... Mä... Meiän pitää puhuu.”
Tämä kömpi istumaan sängyssä, kurotti huokaisten vaatteitaan lattialta. ”No mistäs me puhutaan?”
”Mä... Musta tuntuu että tää meiän juttu ei enää toimi.”

●  ●  ●

Jin vietti koko päivän Jiminin luona. He pelasivat kaapinpohjalta löytyneitä ikivanhoja konsolipelejä, sillä kuin sanattomasta sopimuksesta he molemmat välttivät Namjoonin suosimaa Overwatchia. Jin teki heille ruokaa ja opetti Jiminiä parantamaan pannukakkujensa koostumusta, ja Jimin piipahti katutasolla kaupassa ostamassa heille karkkipussit - lauantaikarkkeja ei kuulemma sopinut unohtaa.

Jin ei yksinkertaisesti tiennyt mitä olisi ajatellut.

Hän nakkasi suuhunsa vihreän nallekarkin - Jimin oli luonnollisesti hamstrannut lähes pelkkiä nalleja - ja hieroi otsaansa. Päätä särki kuin krapulassa, ja kurkkukivusta päätellen hän oli melko varmasti vilustunut yöllä. Loistavaa.

Ja silti hänen ainoa ajatuksensa oli Namjoon. Hän muisti niin kirkkaasti, miltä miehen huulet olivat tuntuneet vasten hänen omiaan, eikä edes halunnut unohtaa. Illan päätös tuntui hänestä niin epätodelliselta: Ei Namjoon ollut todella tehnyt hänelle niin, hän vain näki unta, kuvitteli, ylireagoi... Jotain. Hän huomasi, ettei edes ollut vihainen Namjoonille. Hän oli puhtaasti surullinen, häpesi omaa käytöstään, sitä miten naiivi oli ollut, ja oli loukkaantunut siitä miten hänet oli vain heitetty syrjään.
Mutta ei vihainen.
Ei Namjoonille.

Kun hän pohti asiaa ääneen, Jimin, joka retkotti sohvalla hänen vieressään, kietaisi kätensä hänen hartioilleen ja totesi, että kyseessä oli melko varmasti joko tosirakkautta tai Tukholma-syndrooma. Jinin oli pakko myöntää, että pelkäsi kumpaakin ajatusta.

He tekivät selvää kaupan pinaattiletuista, jotka toimittivat päivällisen virkaa, kun Jinin puhelin soi. Näytössä luki Namjoonin nimi, ja hän vilkaisi Jiminiä hakien apua. Jimin kohautti olkapäitään ja nyökkäsi, joten Jin nousi, siirtyi vähän kauemmaksi keittiön puolelle ja painoi vihreää.
”Moi?”
”Hei Jin... Mä en nyt tiiä mistä mä alottasin, mutta...”
”No en mäkään tiiä.” Jin haroi hiuksiaan. Hänen aivonsa eivät olleet vielä lähellekään prosessoineet tilannetta, ei hän halunnut puhua Namjoonille nyt, vaikka samalla hän halusikin, mutta ei hänellä ollut mitään sanottavaa, ja Namjoonkin oli tehnyt asiansa eilen suhteellisen selväksi, eli toisin sanoen ei Jin tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä.
”Jin, mä... Mä oon ihan oikeesti tosi pahoillani.”
Jin puristi puhelinta niin, että hänen sormiinsa melkein sattui. Jos Namjoon oli pahoillaan niin miksi tämä oli ikinä ollut hänelle niin ilkeä? Ja mistä hän tiesi, oliko tämä edes tosissaan? Hän ei nähnyt kasvoja, hän ei tiennyt vaikka Rosé istuisi Namjoonin sylissä kuuntelemassa puhelua ja kikattamassa... Ei hän voinut tietää.
”Jin? Anteeks, mun ei olis ikinä pitänyt...”
Ja nyt se tulisi. Namjoon sanoisi: mun ei olis ikinä pitänyt suudella sua. Eikä Jin halunnut kuulla sitä, ei nyt, eikä koskaan. Aivan sama, oliko tämä nyt tosirakkautta vai Tukholma-syndrooma vai jotakin, mille ei ollut hienoa nimeä, mutta ei hän halunnut kuulla Namjoonin torjuvan häntä enää mitenkään. Niinpä hän teki ainoan asian, mihin sillä hetkellä kykeni: Katkaisi puhelun kesken Namjoonin lauseen ja heitti kännykän parin metrin päässä olevalle sohvalle. Se pomppasi pari kertaa ennen kuin pysähtyi jalat sohvapöydällä retkottavan Jiminin viereen.

Jin nojasi kyynerpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Miksi kaikki oli yhtäkkiä niin kauhean vaikeaa? Hänen teki taas mieli vain heittäytyä lattialle itkemään - yhden puhelun takia. Mikä ihme häntä vaivasi?

Jimin nousi, siirsi hänen puhelimensa pöydälle ettei kukaan istuisi sen päälle, ja veti itselleen tuolin Jinin viereen.
”Ei sun oo pakko puhuu sen kanssa nyt, ei todellakaa, ihan miten sust tuntuu.”
Jin huokaisi. ”No kun en mä tiedä miltä musta tuntuu! Kai mun pitäs vaan unohtaa koko juttu, kyl se aika selväksi teki että ei oikeesti välitä musta. Mä en vaan... Mä en haluis unohtaa. Se kuulostaa hullulta, mut musta oikeesti tuntuu et oon tulossa hulluks.”
”Et sä mitää hulluks tuu, sä tarviit vaa aikaa. Anna aivojes tuulettuu, niin mun mummo sanoo aina. Ja mieti kans, et miks Namjoon ois vaivautunu soittamaan jos se ei välittäis?”
”Niin kai. Mä todella tarviin tuuletusta.”
Jimin virnisti ja totesi: ”Mä tiiän millä me tuuletetaan. Tehään pannareita!”
Jin pyöräytti silmiään, mutta raahautui ystävänsä perässä keittiöön. Kyllähän ruoka aina piristi.

909 sanaa