Espresso? ∥ Namjin

Luku 19

Jimin ei nukkunut sinä yönä enää silmäystäkään. Hän makasi selällään kädet ristissä pään takana, tuijotti tuttua kattoa ja kuunteli Jinin hengitystä, joka tasoittui hiljaisista nyyhkäyksistä uneen vasta pitkän aikaa hänen sammutettua valot. Jimin ei ollut nähnyt ystäväänsä vuosiin noin onnettomassa tilassa, ja ihmetteli yhä, miten tämä oli koskaan löytänyt öisessä kaupungissa hänen talolleen. Ja Namjoon! Ei herranjestas, jos juttu oli todella mennyt niin kuin Jin väitti... Namjoonhan käyttäytyi aivan järkyttävän kusipäisesti. Saatiinhan tähän sittenkin todellista draamaa.

Salaa sydämessään Jimin oli kuitenkin lähes tyytyväinen tilanteeseen. Hän välitti molemmista ystävistään, halusi tukea Jiniä ja uskoi, että Namjoonin toiminnan takana oli jotakin, mikä selittäisi sen, mutta... Hän oli ikuinen kolmas pyörä, ja tavallaan nautti siitä, että kaikkien näiden Namjoonin kanssa viettämiensä viikkojen jälkeen Jin palasi kuin palasikin Jiminin helmoihin. Ajatuksessa ei tietenkään ollut päätä eikä häntää, Jimin ei missään nimessä halunnut Namjoonin paikkaa - Jin oli hänen ystävänsä, eikä se asia muuttuisi - mutta kun... Hänellä olisi nyt niin täydellinen tilaisuus hoitaa asiat niin, että Jin ja Namjoon eivät enää koskaan sietäisi toisiaan samassa huoneessa. Ja sitten he molemmat olisivat taas tahoillaan Jiminin ystäviä, ja naps vain, hän olisikin se, jota ei koskaan jätetä ulkopuolelle.

Mutta ei hän niin tekisi.
Se oli varmaankin yksi syy siihen, että hän oli aina kolmas pyörä: Hän oli ihan liian kiltti ihmisille, jotka eivät sitä välttämättä edes ansainneet. Koska ei hän voisi pettää ystäviään... Ei hänellä enää ollut mitään muutakaan missä roikkua. Niinpä hän vietti senkin yön kuulostellen Jinin hengitystä, jos tämä vaikka heräisi ja tarvitsisi jotain, ja yöpöydän kellon tullessa kahdeksan hän nousi ääneti sängystään ja hiipi Jinin ohi keittiöön aamiaiselle.

Jin nukkui pitkään, ja kellon lähentyessä puolta päivää Jiminillä oli suunnitelma valmiina. Hän kaivoi kännykän taskustaan, istahti parvekkeen sohvalle sulkien lasioven perässään ettei Jin heräisi, ja naputteli Namjoonin numeron.
”Huomenta.”
”Ai huomenta Jimin... Nyt on vähän huono hetki, käykö jos soitan illalla takaisin?”
Jimin kohotti kulmiaan. ”No siis... Mitä sulla on meneillään?”
”Rosé varmaankin herää kohta, mun pitäisi tehdä aamiaista.”
”No mut jos se ei oo vielä hereillä? Mul on oikeesti tärkeetä asiaa.”
Namjoon oli hetken hiljaa, ehkä tämä kuuli jotakin Jiminin äänensävystä. ”Okei?”
”Mitä hittoa eilen illalla sun mielestä tapahtu?”
Nyt hiljaisuus oli vielä pidempi kuin äskeinen. ”Siis... Jimin, mä... Kaikki on vaan pilalla jo, mitä jos sä et puuttus tähän?”
”Mitä jos puutun? Te ette selvästikään pärjää ite. Mä en oo nähny Jinin itkevän noin vuosiin, sä et voi toimii noin, et vaan voi!”
”Onks Jin sun luona?”
”Joo. Tuli tänne siinä kahen aikaan yöllä, kun oli ensin harhaillu ulkona pimeessä kolme tuntii. Ei sulla sit tullu mieleen et todellaki heitit sen ulos kaatosateeseen keskellä vierasta kaupunginosaa?”
”Mä...”
”Sä mitä?”
”En mä jumalauta tiedä! En mä haluu satuttaa Jiniä! Mä vaan... Mä en ajatellu...”
”No et ajatellu et. Ja luuletko sä oikeesti et Jiniä ei satuta et sä ensin suutelet sitä ja sit heität sen sivuun ku räsynuken vaan koska sun rakas tyttöystäväs ketä sä muuten petät aika näkyvästi suvaitsee saapua paikalle?”
Hiljaisuus.
”Namjoon, kuuletko sä mitä mä sanoin?”
Pieni tauko, ja sitten tämä vastasi hiljaa: ”No mitä mä tälle enää voin? Jin vihaa mua ja ihan oikeutetusti, en mä voi nyt kertoo Rosélle mitään ku sit sekin jättää mut ja sit mä oon kuitenki lopulta yksin... Enkä mä haluu olla yksin.”
Jimin puri huultaan. Sarkastinen ääni hänen päänsä sisällä ilveili: oi ei, voi Namjoon raukkaa. ”Luuletko sä oikeesti ettet ansaitsis olla yksin nyt?”
”...en. En luule. Mut ihan oikeesti, mitä mä sit teen?”
”Namjoon... Tällä menolla täs ei oo enää mitään järkeä. Nyt vastaa rehellisesti yhteen kysymykseen.”
”No?”
”Pidäks sä Jinistä vai Rosésta?”
Taas hiljaisuus. Ja sitten: ”Jinistä.”
”Varmasti?”
”Aivan varmasti. Mut ei sillä oo mitään väliä, mä pilasin jo kaiken.”
Jimin huokaisi. ”Nyt äijä, ota itteäs niskasta kiinni, oo kiltti.”
”No mitä? Ku ei mulla ole toivoa, mä oon sotkenu kaiken ihan ite! Jinillä ei oo mitään syytä haluta ees nähä mua enää.”
”Me molemmat tiedetään et Jin on pohjimmiltaan toivoton pehmo. Se ei yksinkertasesti osaa olla vihanen ikuisesti. Sul on edessä pitkä duuni jos haluut saada sen luottamaan ittees, mut se on aivan mahollista.”
”Okei... Mun on pakko yrittää. Mut en mä tiedä mitä mä teen, kaikki on niin sekavaa.”
”No haluutko että mä kerron mitä sä teet?”
”Tottakai jos uskot et se toimii.”
”Sä hankkiudut eroon Rosésta.”
”Mmmitä? Se nukkuu tuolla kaikessa rauhassa, en mä voi...”
”Namjoon! Herää jo! Jos sä pidät Jinistä niin sä meet herättämään Rosén nyt eikä kohta ja pyydät sitä kohteliaasti mut päättäväiseti painumaan sinne niin sun asunnosta.”
”Mä...”
”Ala mennä nyt idiootti. Ihan sama miltä tulevaisuus näyttää tai mitä sä pelkäät mut sä et voi noin vaan pettää ihmisiä ja sitte alkaa jauhaa jotain vitun itsesäälistä paskaa.” Hups. Jimin veti syvään henkeä tajutessaan äänensävynsä kohonneen vähän liikaa. Hän saattoi ylpeänä sanoa, että kiroili tosi harvoin, mutta... Jotkut tilanteet nyt vain kaipasivat voimakkaampia ilmaisuja.
Namjoonkin ilmeisesti tajusi hänen olevan tosissaan. ”Mä meen. Ja... Kiitos Jimin.”
”Älä kiitä mua vaan järjestä asias. Liikettä.”

Jimin sulki puhelun ennen kuin Namjoon tulisi katumapäälle ja antoi kännykkää pidelleen kätensä vajota syliinsä. Parvekkeen lasien takana aurinko paistoi kaupungin ylle, ihan kuin pilkaten yöllistä sadetta, ja Jimin uskalsi antaa ystäviensä suhteelle vähän toivoa. Jos Namjoon nimittäin olisi tarpeeksi kärsivällinen, Jin ei voisi olla antamatta anteeksi, sen verran Jimin tunsi ystäväänsä. He olivat siinä asiassa lopulta hyvin saman laisia - hyväuskoisia idiootteja. Kyllä sellaisiakin maailma tarvitsi.

Ja mitä Roséen tuli... Tämäkin oli Jiminin ystävä, mutta kyllä hän laittaisi Jinin etusijalle. Varsinkin, kun Namjoon sanoi itse pitävänsä Jinistä. Rosé oli nätti ja fiksu, kyllä tämä pärjäisi. Ja ainahan Jimin voisi soittaa ja tarjota apuaan.

Hän nousi vihellellen tyytyväisenä ja kuullessaan liikettä huoneestaan hän alkoi valmistella Jinille aamiaista.

931 sanaa