Espresso? ∥ Namjin

Luku 21

Elämä palautui suurilta osin niille urille, joilla se oli ollut aikana ennen Namjoonia.

Jin todellakin vilustui, ja maatessaan muutaman päivän sängyn pohjalla aivastelemassa, hänellä oli hyvin aikaa miettiä Namjoonia. Asia ei vain suinkaan edistynyt: Hän ei osannut päättää miltä hänestä tuntui. Puolet hänestä halusi pyyhkiä kaiken tapahtuneen pois ja vain rakastaa Namjoonia, ja toinen puoli oli niin sydänjuuria myöten loukkaantunut, että olisi voinut käpertyä palloksi kaapin nurkkaan ja viettää siellä loppuikänsä.

Kumpaakaan ei kuitenkaan tapahtunut, ja aurinkoisena lauantaiaamuna tasan viikko episodin jälkeen Jin irroitti ”lomalla”-kyltin konditoriansa ovesta ja päästi innostuneet mummot sisään. Hän palasi rytmiin, jossa oli ollut aina ennen: aikaisin aamulla pitempään kypsyvät leivokset uuniin, sitten nopeammat, lopuksi koristelu. Iltapäivästä siivousta ja tilauksia ja aina välissä asiakkaita. Ei vaikeaa, kun siihen tottui.

Puolenpäivän jälkeen kello kilahti, ja ovesta astui noin Jinin ikäinen mies, joka näytti hänestä hämmentävän tutulta. Punaruskeat hiukset, kasvonpiirteet joiden uskoisi jäävän mieleen, iloinen hymy joka sai kasvot muistuttamaan aurinkoa. Jin rypisti otsaansa. Kyllä vain, hän oli tavannut tämän jossain.

Mies harppoi tiskin eteen ja totesi pirteästi: ”Moi! Sä oot Jin, eikö vaan?”
”Mm... Joo kyllä, mutta anteeksi, mä en muista missä me ollaan tavattu?” Jin toivoi, ettei ollut mitenkään vaikeuksissa. Kasvot olivat etäisesti tutut, mutta...
”Aa sori, mä oon Jung Hoseok. Jiminin kavereita. Me nähtiin kerran yksissä juhlissa melkein vuosi sitten.”
Siinä se oli. Nyt Jin muisti. Kyllä vain, Hoseok eli Hobi Jiminin tanssikursseilta, murjottavan Yoongin ilopilleri poikaystävä. Jin oli pelannut biljardia tämän kanssa samassa joukkueessa Jiminin juhlissa. Mutta mitähän Hoseok täällä teki?
”Niin tietysti, nyt mä muistan! Miten sulla menee? Ja mitä saisi olla, otin juuri pikkuleivät uunista.”
Hoseok hymähti. ”Mä en oikeastaan tullut ostamaan mitään, mutta voinhan mä nyt pikkuleipiä aina maistaa.” Tämä kaivoi lompakon nahkatakkinsa taskusta ja ojensi Jinille setelin.
”Millä asialla sä sitten oot jos et ostamassa?” Jin kysyi varovasti.
”Halusin nähä sut livenä. Susta puhutaan nyt niin paljon, että halusin tietää millanen tyyppi oot oikeesti, ku en muista sua vuoden takaa kovin hyvin.”
”Ai häh?” Jin kohotti katseensa kassakoneen takaa. ”Miten nii musta puhutaan?”
Hoseok kallisti päätään. Hän näytti yhtäkkiä olevan vähän epämukavassa tilanteessa. ”No siis... Yliopistolla sä oot kaikkien huulilla. Ei kukaan muu ku oikeastaan Jiminin kaverit tiedä sun nimeä, mutta siis kaikki puhuu siitä et Kim Namjoon jätti Rosén jonku jätkän takii joka pitää konditoriaa keskustassa.”
Jin tuijotti Hoseokia pari sekuntia, ennen kuin sisäisti mitä tämä oli sanonut. ”Jätti Rosén? Anteeks mut ootkohan sä erehtynyt, mä...”
”En mä oo erehtyny, ne puhuu semmosta että Namjoon jätti Rosén koska se pitää oikeesti susta ja teillä on kuulemma riita mut se yrittää selvittää sitä.”
”Mä... Ahaa. Kiva... Kiva kuulla.” Jin ei ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi kuulunut sanoa. Jos Hoseok puhui totta... Namjoon oikeasti halusi pyytää anteeksi? Mies oli soittanut hänelle viikon aikana vaikka kuinka monta kertaa, mutta Jin ei ollut vastannut. Mutta mistäpä hän tiesi mitä tämän kaiken takana oli. Ja että yliopistolla juoruttiin hänestä? Voi luoja, eivätkö kaikki nyt vain voisi antaa hänen olla rauhassa!

”Vai väitäks sä et mitään sellasta ei olis käyny?” Hoseok kysyi. ”Tai siis, just sen takia mä tulin. Mua aina inhottaa kaikki juoruaminen niin halusin tulla juttelemaan suoraan sulle.”
Jin kohautti olkapäitään. Hän huomasi pitävänsä Hoseokia automaattisesti mukavana ihmisenä, tämä oli niin pirteä ja puhelias, mutta samaan aikaan Jin oli itse niin ujo, ettei kyllä alkaisi kertoa elämäntarinoitaan tyypille, joka astui ovesta sisään kolme minuuttia sitten. Hän tavoitteli jonkinlaista kompromissia todetessaan: ”Siis... Namjoonilla ja mulla on kyllä tavallaan riita, mut en mä jaksa uskoa että se olis oikeasti Rosén jättänyt. Meillä vähän niinku meni välit poikki.”
Hoseok näytti tajuavan, ettei asia ollut hänen, tai ehkä kuuli Jinin äänen särähtävän Namjoonin kohdalla, vaikka hän yritti pitää sen vakaana. ”Juu en siis halua tentata sulta mitenkään, mua vaan kiinnosti mitä täällä oikeasti tapahtuu.”

Jin mumisi jotain epämääräistä ja sulki kassakoneen, johon oli taitellut Hoseokin antaman setelin. Hän kääntyi ja alkoi keräillä pikkuleipiä pelliltä purkkiin.
”Hei Jin?”
Hoseok seisoi näköjään yhä tiskin takana. Jin ei yleensä ollut näin voimakkaasti sillä tuulella, että halusi käpertyä omiin oloihinsa, mutta tänään hän ei kertakaikkiaan ymmärtänyt, miten jollain saattoi olla noin ekstrovertti olemus.
”No mitä?” Hän kysyi nostamatta katsettaan pikkuleivistä.
”Katos kuka tuli. Joo mä taidankin tästä lähteä, kiitos pikkuleivistä, ne oli niin hyviä, että tulen varmasti uudestaan ihan ostoksille.”

Jin kohotti päänsä ja kääntyi nähdäkseen Hoseokin heilauttavan kättään ja suuntaavan ovelle. Oviaukko oli kapea, ja joku jäi kohteliaana odottamaan ulkopuolelle, että Hoseok pääsi ulos. Jin siristi silmiään - aurinko paistoi suoraan lasin läpi hänen suuntaansa - ja vasta tulijan ollessa miltei tiskin luona hän tajusi sen olevan Namjoon.

Jin oli vähän niin kuin jo tullut päätökseen, että ottaisi etäisyyttä koko ihmisestä. No, ei sitten, näköjään. Hän siirsi pikkuleipäpeltiä kauemmas pöydän reunalta, nojautui pöytään ja loi Namjoonin kysyvän katseen. Hän ei aikonut sanoa sanaakaan, ennen kuin saisi kuulla fiksun selityksen.
”Jin... Anteeks.” Namjoon ei katsonut häntä vaan kiiltävää laattalattiaa, ihan kuin siellä olisi ollut jotain kovinkin mielenkiintoista. ”Mä oon ihan oikeasti pahoillani.”
Jin puri alahuultaan - siitä oli tullut jokin ihme tapa aina, kun hän oli jännittynyt - ja pysyi vaiti. Namjoon jatkoi. ”Mä en oo tyhmä, mä tajuun kyllä jos sä et haluu enää ikinä nähä mua, mutta... Halusin vaan tulla pyytämään anteeks. Ja kertomaan että mun ja Rosén juttu on ohi. Mun ei olis ikimaailmassa pitäny sanoa sulle niin ku mä sanoin, mä olin paniikissa et Rosé tajuu et mä petän sitä, eikä se oo mikää selitys mut niin mä sillon ajattelin. Ja... Mä tajuun nyt, ihan liian myöhään, et ei sillä oo mitään väliä mitä Rosé ajattelee, koska mä... Mä rakastan sua, Jin. Ja mä oon ihan helvetin pahoillani.”

919 sanaa