Kadonnut: Kuninkaantytär

Luku 1

Annie istui ikkunalaudalla ja katseli, kuinka sade piiskasi ikkunaa. Vettä tuli melkein vaakatasossa, ja taivas oli kokonaan harmaan pilviverhon peitossa. Linnan pihamaalla puut huojuivat tuulessa puolelta toiselle ja riiputtivat oksiaan surullisen näköisinä. Yleensä Annie näki ikkunasta metsänreunaan asti, mutta nyt hän näki vain muutaman metrin päähän. Annie nojautui seinää vasten ja huokaisi. Oli hyvin hiljaista, kuului vain sateen ropinaa ja kynän raapustusta paperia vasten Annien pikkusiskon Maryn kirjoittaessa päiväkirjaansa. Annie huokaisi uudelleen, tällä kertaa vielä syvemmin.

"Onko pakko huokailla koko ajan?" jo valmiiksi huonolla tuulella oleva Mary kivahti huoneen toiselta puolelta. Sisaruksista nuorempi Mary oli lyhyt ja vaaleatukkainen, kun taas Annie melko pitkä ja tummatukkainen. Mary kirjoitti vaaleansiniseen päiväkirjaansa ja mulkoili sisartaan. Annie mulkaisi takaisin. Hänen huuliltaan purkautui pitkä ja surullinen huokaus, vaikka hänellä ei ollut tarkoitus ärsyttää Marya. Hän nielaisi nopeasti huokauksensa lopun, mutta Mary oli saanut jo tarpeekseen.

"Ihan oikeasti, ole hiljaa!" Tyttö ärjäisi ja paiskasi Annieta kynällä. Hän nappasi päiväkirjansa ja marssi ovet paukkuen ulos huoneesta.

Annie tuijotti kaukaisuuteen tyhjin silmin, mutta värähti oven paiskautuessa kiinni. Hän käänsi kasvonsa ovelle ja sitten takaisin ulos. Sade ei näyttänyt hellittävän, vaikka sitä oli jatkunut eilisillasta lähtien. Annie tunsi kyyneleen valuvan pitkin poskeaan kuumana ja suolaisena, ja puri huultaan yrittäen pakottaa silmiin nousseet vedet takaisin. Kyyneleet kuitenkin tulvivat hänen silmistään ulos, ja hän antoi niiden lopulta valua poskiaan pitkin istuessaan siinä ikkunalaudalla ja katsellessaan harmaata ja synkkää maisemaa. Jostain kaukaa kuului ukkosen kumea jyrähdys.

Hetken päästä Annie laskeutui ikkunalaudalta posket kyynelistä märkinä ja alkoi avaamaan ikkunaa. Se oli hieman vaikeaa, sillä ikkuna oli painava ja jäykkä, mutta lopulta se antoi periksi ja Annie mahtui pujahtamaan ulos.

Hän laski paljaat varpaansa märälle, kylmälle ruoholle, työnsi ikkunan kiinni ja lähti kävelemään. Sade kasteli hänen uuden, hienon isän matkoiltaan tuoman mekkonsa, mutta Annie ei välittänyt. Onneksi hän tiesi, missä kohtaa linnan aidassa oli reikä. Siitä hän voisi lähteä pois, kävellä niin pitkälle kuin ikinä jaksaisi, ilman että tarvitsisi enää ikinä tulla takaisin.

Annie käveli hitaasti katua pitkin. Hän suunnisti pois kaupungista kuraiselle maantielle, joka sai hänen jalkansa hetkessä kauttaaltaan ruskean mutakerroksen peittoon. Sade piiskasi hänen naamaansa ja vesi ja kyyneleet sekoittuivat hänen poskillaan. Annie ei meinannut saada itkusta loppua. Hän nyyhkytti niin että pieni keho vavahteli. Hänen mekkonsa oli hetkessä litimärkä ja painava ja hänen jalkansa olivat kylmästä melkein tunnottomat, mutta hän vain käveli eteenpäin. Annie ei tiennyt minne oli menossa, hän vain kulki eteenpäin ja antoi jalkojensa kuljettaa häntä pitkin maanteitä.

Annie oli täysin ajatuksissaan, mietti äitiään ja itki. Äiti oli kuollut puoli vuotta sitten synnyttäessään Annien pikkuveljeä Edwiniä. Äiti oli ollut kiltti ja sydämellinen kuningatar, hallinnut aina miehensä rinnalla viisaasti ja lempeästi. Annie oli ollut äitinsä kanssa hyvin läheinen.

Mutta nyt äiti oli kuollut. Poissa. Se sattui Annien sydämeen niin ettei hän meinannut saada henkeä. Äidin kuolemasta oli jo yli puoli vuotta, mutta suru, epätoivo ja kaipaus Annien sisällä eivät hellittäneet otettaan. Annie käveli kävelemistään. Keskiyöllä hän käpertyi suuren puun juurelle nukkumaan, ja herätessään aamulla hän jatkoi taas matkaansa. Hän käveli koko päivän, ja tullessaan illalla pieneen kylään hän oli hyvin uupunut, nälkäinen ja voimaton. Hän hoiperteli aikansa kaduilla ja kujilla, ja lyyhistyi lopulta vaaleankeltaista taloa vasten jääden siihen istumaan.

"Hyvänen aika sentään, mistä sinä siihen olet tullut?"

Annie säpsähti. Hän huomasi makaavansa epämukavassa asennossa talon seinää vasten, ja suoristi selkänsä. Sitten hän katseli kummissaan ympärilleen ja muisti äkkiä missä oli.