"Annie, rakas lapsi, missä sinä olet ollut?" Charles juoksi Annien luokse ja sulki lapsensa tiukkaan halaukseen.
"Oletko sinä kunnossa? Mitä sinulle on tapahtunut?" Kuningas kysyi hetken päästä pitäen Annieta olkapäistä käsivarren mitan päässä itsestään. Annie painoi katseensa maahan.
"Minä olin eräällä kartanolla. Minusta pidettiin hyvää huolta, mutta he eivät tienneet, kuka oikeasti olen", Annie mutisi.
"Miten sinä sinne päädyit?" Isä rypisti kulmiaan.
"Junalla. Kävellen."
"Tarkoitatko sinä että... että... karkasitko sinä kotoa? Lähdit vapaaehtoisesti?"
Annie nyökkäsi. Isä näytti siltä kuin joku olisi läimäyttänyt häntä kasvoille.
"Tule, me menemme nyt sisälle."
Annie seurasi isäänsä kuuliaisesti. Nyt hän joutuisi kuuntelemaan kauheat haukut ja saisi ainakin vuoden kotiarestia. Mutta mitä väliä. Ei oikein millään ollut enää väliä.
He kävelivät kirjastoon, se oli Charlesin lempipaikka koko linnassa ja siellä hän vietti eniten aikaa. Annie istui nojatuolille ja isä sohvalle häntä vastapäätä.
"Miksi... Miksi ihmeessä sinä halusit karata?" Isä kysyi oltuaan hetken hiljaa ja katseltuaan Annieta. Annien silmälomia poltteli, mutta hän ei halunnut alkaa nyt itkemään.
"No kun... Oli niin paha olla", Annie kuiskasi. "Äiti... Minulla on niin ikävä äitiä, ja sinä pakotat minut naimisiin sen Irlannin prinssin kanssa, vaikka minä en rakasta häntä."
Annie huomasi kyynelten valuvan poskillaan ja pyyhkäisi ne pois.
"Kaikki odottavat, että olen urhea tyttö ja hoidan iloisesti kaikki velvollisuuteni ja tehtäväni. Mutta minä en jaksa, minuun sattuu, eikä kukaan ymmärrä minua", hän nyyhkytti.
Charles katsoi pitkään muualle, mutta kun hän kääntyi taas katsomaan Annieta, hänenkin silmissään oli kyyneleitä.
" Luuletko, ettei minulla ole ikävä Penelopea? Hän oli minun vaimoni, minun paras ystäväni ja minä ikävöin häntä ihan kamalasti", isä sanoi tukahtuneella äänellä.
"Kun hän kuoli, tunsin itseni hirveän orvoksi. Minun piti yhtäkkiä osata hallita maata yksin, ja vielä kasvattaa teitä, lapsiamme, joista Penelope piti aina paljon enemmän huolta. Tunsin, etten pysty siihen, en osaa, mutta minun oli pakko. Minun piti revetä koko ajan joka suuntaan, minusta tuli stressaantunut ja ajattelin vain virka-asioita. Töihin uppoutuminen tuntui helpoimmalta tavalta päästä pahimman yli. Ajattelin, että sinun olisi paras mennä naimisiin Irlannin prinssin kanssa, ja tajuaisit sen kyllä itsekin aikanaan. Minä taisin olla hirveän ankara ja kova, en muistanut enkä ehtinyt olla lasteni kanssa, en edes jutella teille kerran päivässä, vaan jätin kaiken opettajattarenne Magdalenan vastuulle. Tein kaiken väärin. Pystyisiköhän vahinkoja enää korjata? Jaksaisitko antaa vanhalle isällesi anteeksi?"
Annie nyökkäsi ja syöksyi itkien isänsä kaulaan. Isä kietoi kätensä vanhimman tyttärensä ympärille ja rutisti häntä lujasti. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä he irrottivat otteensa ja pyyhkivät kyyneleensä.
"No, minä ilmoitan Irlantiin ettet halua naimisiin prinssin kanssa. Mitä muuta minun pitäisi tehdä?" Charles kysyi hetken päästä.
"Kiitos, se on jo paljon", Annie hymyili helpottuneena.
"Muista, että voit tulla puhumaan minulle, jos sinulla on asiaa. Yritän olla ymmärtäväisempi ja kuunnella."
Kuningas rutisti Annien uudelleen syliinsä ja kuiskasi:
"Minä pelkäsin niin paljon, että menetin sinut ikuisesti niin kuin Penelopen. En kestäisi sitä enää toista kertaa."
Annie halasi isäänsä lujasti ja lupasi, ettei karkaa enää koskaan.
"Ellet anna hyvää syytä", hän kuitenkin lisäsi vielä perään puoliksi tosissaan. Hän ei oikein pystynyt sittenkään luottamaan isäänsä täysin. Tuntui niin omituiselta, että hän oli niin muuttunut, Annien lähtiessä etäinen ja kova mies oli nyt ymmärtäväinen ja lempeä. Mutta ei Annien tehnyt mieli valittaa, ei todellakaan. Isä tuntui saaneen ajattelemisen aihetta Annien karattua, ja puheistaan päätellen hän oli läksynsä oppinut aika hyvin.
"Tules nyt, Marylla ja Edwinillä on myös ollut sinua hirveä ikävä. Ja Magdalenalla, Lucylla ja rouva Brownillakin. Koko linna on ikävöinyt sinua", Charles sanoi ja nousi sohvalta. He lähtivät yhdessä kirjastosta kohti ruokasalia, sillä oli juuri lounaan aika, ja kaikesta tietämätön Mary oli varmaan juuri tullut matematiikan tunniltaan syömään.
"Sinä olet leikannut hiuksesi. Olet todella eri näköinen noin lyhyessä tukassa. Mutta se sopii sinulle hyvin", isä hymyili heidän kävellessään käytävällä ja laski kätensä Annien olkapäälle.
Heti Annien nähdessään Mary kiljahti ja ryntäsi halaamaan kadoksissa ollutta sisartaan. Annie meinasi kaatua, kun pikkusisko hyppäsi hänen kaulaansa.
"Annie! Voi Annie, minä olin niin huolissani sinusta! Älä enää ikinä katoa. Olen niin pahoillani, että olin sinulle ilkeä silloin kun lähdit", Mary nyyhkäisi rutistaessaan Annielta melkein ilmat pihalle.
"Ei se mitään, ei se ollut sinun syytäsi. Älä huoli, minä olen nyt kotona", Annie toisteli ja halasi sisartaan lujasti kyyneleet silmissä. Hänellä oli ollut kamala ikävä Marya.
Seuraavaksi hän otti jokeltelevan Edwinin syliinsä ja hengitti syvään vauvan tuoksua. Olipa pikkuinen kasvanut paljon sinä aikana, kun hän oli ollut poissa! Paijattuaan aikansa pikkuveljeään hän laittoi Edwinin takaisin syöttötuoliinsa. Sitten hän lysähti omalle paikalleen pöydän ääreen Maryn viereen. Tuntuipa hyvältä olla taas kotona!
Illalla Annie nautti ylellisistä pehmeistä lakanoistaan ja kauniista yöpuvustaan. Hän kääriytyi peittonsa alle ja teki tilaa Marylle, joka oli halunnut tulla hänen viereensä nukkumaan. Mary painoi päänsä tyynylleen ja hymyili hiukan. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui ja hän kysyi:
"Missä sinä oikein olit, Annie?"
Annie kertoi Marylle koko matkansa, muttei maininnut sanallakaan Jonathania. Se oli liian kipeä asia, hän ei halunnut edes ajatella sitä, saati sitten puhua pojasta.
"Oho! Sinulla on ollut aika seikkailu!" Mary totesi silmät suurina Annien lopetettua kertomuksensa.
"Minustakin olisi kiva joskus kokeilla tavallisen tytön elämää", hän jatkoi mietteliäästi.
"No, ei se aina kovin herkkua ollut. Mutta voithan sinä kokeilla, älä kuitenkaan karkaa vaan mene vaikka linnan keittiölle töihin", Annie hymähti. Mary nauroi ja sanoi, ettei ehkä taida. Hetken aikaa oli ihan hiljaista. Sitten Mary sanoi hiljaa:
"Kiva, että tulit takaisin."
"Minustakin on kiva olla taas kotona", Annie hymyili.
"Hyvää yötä, Annie."
"Hyvää yötä, Mary."
Mary nukahti melko pian, mutta Annie ei saanut unta. Jonathanin kasvot pyörivät hänen mielessään, hänen vihaiset silmänsä, kun Annie oli kertonut totuuden, hänen voimakkaat käsivartensa soutamassa venettä ja hänen ruskea tukkansa, jota lempeä tuulenvire pörrötti. Hänen vihaiset sanansa kaikuivat Annien korvissa, vaikka hän yritti ajatella mitä tahansa muuta kuin Jonathania, poikaa, joka oli särkenyt hänen sydämensä.
Viimein hän nukahti rauhattomaan uneen ja näki unta nauravasta Jonathanista, joka asteli vihille Helenin kanssa.
***
Kiitos, että luet! Painahan tähteä, jos tykkäsit!
Sanoja: 950
Julkaistu: 21.9.2020
KAMU SEDANG MEMBACA
Kadonnut: Kuninkaantytär
Pertualangan"Arvaa mistä minä tykkään?" "No?" Annie aukaisi silmänsä. "Sinusta", poika sanoi lopettaen soutamisen ja ottaen häntä kädestä. Murheiden painaessa liikaa harteita prinsessa Annie päättää kadota linnasta. Mutta kuinka karkumatka kruununprinsessana on...
