Eletty Elämäni ~ Novelleja ~

Kun hän lähti

Vasemman jalkani kengän nauhat olivat auenneet. Ne hakkasivat vasten maata, odottaen sitä hetkeä, että astuisin niiden päälle ja kompastuisin. Ehkä odotinkin sitä. Ehkä juuri sen takia en pysähtynyt, kumartunut ja sitonut niitä uudelleen, koska halusin kompastua. Halusin kaatua ja lyödä pääni kovaa asfalttia vasten. Ehkä sitten näkisin hänet uudelleen, ehkä sitten saisin halata häntä ja tuntea hetken aikaa oloni turvalliseksi.

Mutta en kaatunut, en edes ollut lähelläkään aikeissa kompastua. En ollut koskaan ollut kömpelö, joten oli kai turha toivoa edes kuolevansa jollain sellaisella tavalla, johon liittyi kaatuminen tai horjahtaminen tien reunasta linja-auton alle.

En tiedä olisinko oikeasti halunnut edes kuolla sellaisella tavalla, että en olisi enää näyttänyt omalta itseltäni. Halusin kuolla nukkuessani. Se olisi kaikkein kaunein tapa kuolla.

Mummoni oli monesti sanonut, että enkelit hakivat ne jotka kuolivat öisin omiin sänkyihinsä. Enkelit tarttuivat heidän kylmiin käsiinsä kiinni ja vetivät heidät mukaansa. He lensivät pitkin taivaanrantaa, katsoen samalla tähtiä ja kuuta, jotka rimuitsivat uudesta sielusta joka liittyisi enkelikuoroon.

Se olisi unelma, kuolla niin ettei tietäisi sen tapahtuvan. Uinua vain pois, lipua tästä maailmasta hitaasti vailla huolia ja murheita.

Pysähdyin. Olin kävellyt punaisen rivitalon pätkän eteen, jota ei voinut kutsua kodiksi. Mutta me asuimme siellä, minä, veljeni Aku ja äitini. Olimme asuneet siellä jo kolme vuotta, sen jälkeen kun hän lähti.

Avasin mustan Adidas olkalaukkuni ja vedin avainnipun esiin. Minulla oli kaksi isoa sydän avaimenperää, jotka riippuivat elottomina mustien avainten joukossa. Mutta tarvitsin isot avaimenperät sen vuoksi, etten hukannut avaimiani. Olin aina ollut hyvä kadottamaan tavaroitani.

Avasin oven jäykän lukon ja kauhea musiikki tervehti minua. Se kaikui pitkin elementtiseiniä, saaden tärykalvoni pomppimaan samaan tahtiin. Veljeni oli ilmeisesti lintsannut taas ammattikoulusta. Se ei ollut mitään uutta. Hän lintsasi usein, mutta ymmärsin häntä ja juuri sen takia itsekin olin kotona tähän aikaan, koska en vain jaksanut lukiota.

Potkaisin kenkäni eteisen seinää vasten, ja heitin laukkuni maahan. Kävelin mölyä kohti. Valmistauduin henkisesti kohtaamaan Akun ja hänen rakkaan ystävänsä Erikin, joka varmasti halusi taas kerran pilata päiväni. Hän oli aina meillä pelaamassa playstationia tai suunnittelemassa kuinka he korjaisivat naapurimme ruosteisen Volvon.

Avasin oven ja näin heidät heti. He istuivat veljeni sängyllä, joka oli huoneen toisessa päässä ja katselivat kiinnostuneina läppäriltä jotain. Ehkä he tuijottivat pornoa, tai jotain typerää autoasennusvideota. Veikkaisin jälkimmäistä, sillä kuulin englanninkielisen miehen äänen sepustavan jotain auton pakoputkesta musiikinjytkeen läpi.

He molemmat nostivat katseensa, tajuttuaan että häiritsin heidän kuplaansa. Kohtasin ensin veljeni vihreät silmät, jotka olivat samanlaiset kuin minulla. Ne olivat täynnä surua, tuskaa, ahdistusta, pelkoa ja hämmennystä. Mutta kukaan muu ei huomannut sitä, ei muuta kuin minä.

Veljeni kasvot olivat kapeat, hänen poskensa olivat hieman lommolla ja hänen mustat hiuksensa oli leikattu lyhyiksi. Hänellä oli oikeasti ruskeat hiukset, mutta hän pakkomielteisesti värjäsi ne mustiksi, sen jälkeen kun hän oli lähtenyt.

Erikillä oli myös mustat hiukset, liian pitkät sillä ne roikkuivat hänen kasvoillaan kuin Walking Deadin Darylillä. Hän oli muuten ihan normaalin näköinen, komea ehkä. Tai ainakin jotkut tytöt vieläkin puhuivat hänestä ruokavälitunnilla ja stalkkasivat hänen sometilejään.

Erikin siniset silmät katselivat minua pistävästi. Ne viipyivät liian kauan kasvoillani. Hän aina tarkkaili minua, tuijotti minua kuin yrittäen löytää jonkin epäkohdan kasvoistani, josta voisi pilkata.

Se ei ollut mitään uutta, että minä ja Erik emme tulleet toimeen keskenämme. Me siedimme toisiamme veljeni vuoksi, mutta muuten pysyttelimme aina kaukana toisistamme.

- Eikö sulla ole tunteja? veljeni kysyi, hiljentäen videon ja sammuttaen musiikin.

Se oli huolestuttavaa. Yleensä hän ei koskaan antanut minun häiritä heidän videonkatselu tuokioitaan.

- Ei, valehtelin ja käänsin heille selkäni.

Otin kännykkäni taskustani ja laskin sen yöpöydälleni. Pirun väline. Minä inhosin kännykkää. Inhosin sosiaalistamediaa. Kaikkea mitä paskaa sinne ladattiin.

- Eikö sulla ole yleensä näin keskiviikkoisin historiantunnit loppupäivästä? Aku jatkoi, saaden minut sulkemaan hetkeksi silmäni.

- On, mutta ope on sairaana. Ne peruttiin, mumisin ja yritin keksiä hyvää syytä lähteä tästä tilanteesta pois.

- Okei, no tuota.., Aku aloitti mutta Erikin ärsyyntynyt ääni keskeytti veljeni sanat.

- Vittu Aku, sano suoraan sille. Me nähtiin se video okei.

Sydämeni pompahti kovaa rintakehääni vasten. Häpeän puna levisi poskilleni ja rutistin käteni vaistomaisesti nyrkkiin. Halusin vain unohtaa.

- Ja turha yrittää esittää, että et tiedä mistä me puhutaan, Erik lisäsi tietäen liian hyvin, että olisin seuraavaksi kysynyt mistä videosta hän puhuu.

- Helvetti sun kanssa, mä sanoin että mä hoidan tämän asiallisesti. Sä aina möläytät kaiken ulos ajattelematta, Aku ärähti Erikille, - kerroitko rehtorille?

- Kerroin, mumisin nieleskellen kyyneliäni, - ne poisti sen.

- Ootko sä kunnossa? Aku kysyi varovaisesti, - tai siis se oli aika rajua kiusaamista...

Käännyin heidän puoleensa, väkinäinen hymy kasvoillani. Ei kyyneliä, ei surua. Olin vahva. En edes katsonut suoraan heitä, vaan heidän ohitseen sillä pelkäsin naamioni putoavan jos katsoisin heidän silmiinsä.

- Joo olen ihan kunnossa.

- Hyvä, Aku totesi, - mutta jos ne alkaa kiusaamaan sua enemmän niin kerro mulle heti, mä korjaan tilanteen.

- Joo, mumisin ja istahdin sängylleni.

- Me mennään katsomaan jos saataisiin se Halikon Volvo käyntiin, Aku selitti painaen läppärinsä kiinni.

Erik ei sanonut sanaakaan, poistui vain huoneesta Aku perässään. Kun kuulin ulko-oven käyvän menetin itseni hallinnan.

Aloin itkeä kuin pieni lapsi, joka ei saanut kaupasta tikkaria. Itkin ja itkin.

Se sattui. Se sattui ihan vitusti. Heidän sanansa, heidän typerät vitsinsä. He luulivat olevansa parempia kuin muut. He luulivat että heillä oli oikeus kiusata, sanoa muille inhottavia asioita jotka jäisivät mieleen vielä vuosikausiksi.

Painoin käteni kasvojani vasten ja annoin kaiken tuskan tulla ulos. Halusin vain hetken ajan olla normaali, sellainen jolla ei ollut tuskaa sisällä, ei paha olla. Halusin vain sekunnin ajan tuntea miltä tuntui olla kunnossa.

- Älä anna niiden mennä sun ihon alle, Erikin ääni kuului viereltäni, saaden minut säpsähtämään voimakkaasti.

Laskin kädet nopeasti alas ja tuijotin nuorukaista joka seisoi vieressäni myötätuntoinen katse minuun suunnattuna.

Se hetki oli pahin. Pahempi kuin mikään niistä hetkistä jotka kiusaajani olivat minulle tuottaneet. En ollut koskaan ennen näyttänyt tätä puolta kenellekään. Ja vähiten olisin halunnut jakaa heikkouteni Erikin kanssa, joka inhosi minua enemmän kuin kiusaajani.

Pyyhin nopeasti kyyneleet pois poskiltani ja käänsin katseeni muualle.

- Mä unohdin kännykkäni tänne, tulin sitä vaan hakemaan, hän totesi ja kuulin hänen kävelevän Akun sängyn luo, - jos et halua kertoa Akulle sun ongelmistas, niin mä osaan kuunnella aika hyvin.

- Sinä? sanoin epäuskoisena, sillä en oikeasti uskonut korviani.

- Minä. En mä ole niin paha kuin sä luulet. Mä olen ihminen, ihan niin kuin säkin.