Eletty Elämäni ~ Novelleja ~

Vapauden hinta

Jos joku olisi kertonut minulle viisi vuotta sitten, että näin minulle käy, en olisi uskonut sanaakaan. Olin ollut onnellinen. Olin ollut rakastettu. Olin rakastanut. Olin antanut itseni kokonaan toiselle ja lopulta jäljelle ei ollut jäänyt mitään muuta kuin tuskaa. Tuskaa, tuskaa, tuskaa.

Mutta sellaistahan elämä oli, tanssia veitsenterän päällä. Minä olin tipahtanut, toiset jäivät terän päälle. Voi niitä onnekkaita.

Istuin lamaantuneena valkoisella sohvallani. Ville oli aina sanonut, että olin idiootti, kun ostin sen. Ehkä hän oli ollut oikeassa, sillä valkoinen väri oli alkanut jo harmaantua, ihan niin kuin minun sielunikin. Tuhahdin mielikuvalleni, olin liian dramaattinen, sen vuoksi kai hän löysikin toisen, jonkun paremman. Sellaisen joka ei aiheuttanut turhaa draamaa, vaan antoi Villen lentää vapaasti minne hän ikinä tahtoikin.

Kuulin yläkerrasta askeleita. Ne olivat tutut minulle, olinhan kuunnellut hänen kävelyään jo viiden vuoden ajan. Hän kantoi jotain, varmasti sitä vanhaa radiota, jonka hänen isänsä oli antanut hänelle lahjaksi. Se oli Villen silmäterä, ainoa kunnollinen muisto isästään.

Suljin silmäni hetkeksi. Tiesin, että kohta minun täytyisi kohdata hänet, ja silloin en saisi näyttää kuinka minuun sattui. Kuinka palasina olin.

Kun hän astui lattialaudan päälle, joka aina narahti otin kasvoilleni kylmän naamion ja avasin silmäni. Uusi ihminen. Uusi Emilia, joka ei pelännyt mitään.

Ville ilmestyi ovensuuhun radio käsivarsillaan. Hänen mustissa farkuissaan oli pölyä, valkoinen t-paita oli kiinni hänen ihossaan. Hänen vaaleat hiuksensa olivat hieman sekaisin, juuri sillä tavalla, että olisin halunnut pörröttää niitä lisää. Kutsuisin häntä nallekarhuksi ja nauraisin päälle. En kuitenkaan voinut tehdä niin, en enää.

Hänen siniset silmänsä olivat tuijottaneet minua jo liian kauan. Ne tapittivat minua säälivästi, ehkä syyttävästi. En tiedä miksi hän syytti minua tästä kaikesta. Miksi hän halusi esittää uhria, vaikka hän oli kaikkeen syypää, enkä siltikään syyttänyt häntä.

- Minä tulen hakemaan huomenna pyöräni pihalta, kun lainaan isältä peräkärryä, hän sanoi leikaten matalalla äänellään ilmaa väliltämme.

- Juu, se sopii. Olen töissä huomenna, huomautin kepeästi, vaikka olisin vielä kerran halunnut nähdä hänen petturi kasvonsa.

Ville nyökkäsi. Se oli hänen tyylinsä, kun hän halusi vaieta. Nyökkäys, nyt minusta tuntui vielä pahemmalta. Olin hänelle kuin yksi hänen työkavereistaan, jotka hän vaiensi nyökkäyksellään.

Nousin nopeasti ylös sohvalta. Minusta tuntui kuin bambilta, kun se meni ensi kertaa jäälle. Mitä jos nolaisin itseni jotenkin, kun lähden kävelemään? Se oli outoa ajatella niin. Kuinka monesti olin hölmöillyt Villen edessä, saanut hänet nauramaan ja silmät loistamaan. Nyt pelkäsin, että tekisin jotain sellaista mikä saisi hänet inhoamaan minua lisää. Siitä se kai johtui, hän inhosi minua jollain tapaa, siksi hän teki mitä teki.

- Oletko sinä kunnossa? Ville kysyi, kun olin seissyt paikoillani varmaan jo liian kauan.

Nostin katseeni häneen, kohtasin mietteliään ilmeen ja huomasin hänen laskeneen radion maahan. Ehkä hän sittenkin jäisi. Jättäisi radionsa siihen, tulisi takaisin ja sanoisi kaiken olleen vain väärinkäsitystä.

- Minä vain muistin jotain, mutisin ja naurahdin typerästi, juuri sillä tavalla, että Ville tiesi minun valehtelevan.

Hän ei sanonut mitään, tuskin odotinkaan sanovan. Lähdin kävelemään hitaasti kohti keittiötä. En mokannut, en kompastunut omiin jalkoihini, en kaatunut hänen edessään. Hymyilin surullisena omalle käytökselleni. Ehkä sittenkin voisin lopettaa tämän kaiken arvokkaasti, tai niin ainakin luulin.

- Saat asua täällä niin kauan, kunnes löydät uuden asunnon. Maksat vain oman osasi vuokrasta, Ville totesi kovalla äänellä, kun pysähdyin kahvinkeittimen eteen.

Se oli limenvihreä Moccamaster. Olimme saaneet sen Villen vanhemmilta joululahjaksi viime vuonna. Nyt se kaikki tuntui niin etäiseltä, kaukaiselta muistolta, josta oli jäljellä vain kuvia unohtuneessa kännykän galleriassa.

- Kiitos, sanoin heikosti.

En osannut vastata muutakaan. Talo oli Villen vanhempien omistuksessa, me olimme siellä vuokralla, mutta ei minulla ollut varaa jäädä sinne yksin, vaikka maksaisinkin vain puolet vuokrasta. Enkä välttämättä halunnut asua talossa, jossa olin viimeiset kolme vuotta asununut miehen kanssa jota vieläkin rakastin. Jokaikisessä huoneessa oli muistoja, liikaa yhteisiä hetkiä.

- Minä menen nyt, Ville sanoi kauempaa.

Hän oli varmaan nostanut radion takaisin syliinsä ja kävellyt sen kanssa eteiseen. En ollut ajatuksiltani kuullut hänen askeliaan, mutta kuulin kyllä kuinka hän jätti avaimet mustan marmoripöydän päälle. Ne kolahtivat sen kovaa pintaa vasten, kuulostaen kuin kirkonkelloilta jotka löivät viimeistä kertaa meille.

- Ville, sanoin tarpeettoman tunteikkaasti ja astelin hitaasti takaisin olohuoneeseen.

Hän seisoi pysähtyneenä eteisessä radio sylissään, juuri niin kuin olin ajatellutkin. Hänen kasvoillaan oli kysyvä ilme, ja hän odotti kärsivällisesti kun hain oikeita sanoja suuhuni.

- Minä olen pahoillani, kuiskasin ja yritin hymyillä, mutta ei se onnistunut.

Näytin varmaan kärsivältä, kuin myötätuntoiselta.

- Mitä? Ville kysyi selvästi kummissaan, kohentaen samalla otettaan radiosta.

- Jos minä joskus satutin sinua tai...tai jos tein jotain minkä vuoksi sinä vihaat minua, jatkoin ääni väristen.

Nielin kyyneliä, mutta minun oli pakko sanoa ne sanat. En halunnut, että välillemme jäisi jotain kismaa. Mutta Ville oli selvästi hämmentynyt sanavalinnastani, sillä hän tuijotti minua suu hieman raollaan.

- En minä vihaa sinua, hän sanoi pudistaen päätänsä.

Minä kurtistin kulmiani. Miten niin? Totta kai hän vihasi minua. Miksi muuten hän satutti minua näin? Ei siinä ollut mitään järkeä muuten, hänen oli pakko inhota minua koko sydämensä pohjasta.

Muistin kaikki ne kiusalliset hetket, kun olin ollut illalliskutsuissa Villen ja hänen vanhempien kanssa. Olin sanonut jotain typerää, joka oli saanut koko seurueen hiljaiseksi. Joskus Ville oli maininnut, että minun ei kannattaisi avata suutani, koska päästelin sammakoita ulos. Ehkä hän oli oikeassa, olin kuitenkin vain normaalista perheestä, kun hän oli syntynyt varakkaaseen sukuun, jossa kaikki olivat lääkäreitä tai lakimiehiä. En osannut hienoja sanoja, en omistanut muuta kuin vanhan Fiatin ja vaatekomeroni sisällön. Minulla ei ollut osakesalkkuja tai kiinteistöjä pitkin Eurooppaa.

- Emilia, Ville huokaisi syvään, - en tiedä mitä olet ajatellut mielessäsi, mutta sinä et ole syypää mihinkään, okei. Me olemme vielä nuoria, meidän täytyy kokea asioita ennen kuin jäämme aloillemme, hän selitti mahdollisimman hienovaraisesti.

Katsoin vain häntä ja tiesin mitä hän tarkoitti. Hän halusi elää vapaasti, naida kenen tahansa kanssa hän halusi, ryypätä ja polttaa pilveä. Ilmeisesti hänen uusi naisensa oli vapaamielinen, mitä minä en ollut.

Mutta Ville ei vain ymmärtänyt sitä, että minä olin jo astunut aikuisten ihmisten maailmaan ja jos olisin ollut itsekäs, olisin vetänyt Villen mukanani sinne. Mutta halusin hänen olevan vapaa, halusin hänen olevan onnellinen, koska sitähän rakkaus on. Antaa toisen mennä, vaikka se satuttaisi.

Kun kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan, Ville päätti lähteä. Hän hymyili surumielisesti minulle, avasi oven ja astui ulos. Hän katsoi vielä viimeisen kerran minua, ennen kuin hän sulki valkoisen oven ja katosi näkyvistäni.

Suljin silmäni ja toivoin että hän tulisi takaisin, muttei hän tullut. Kuulin vain auton käynnistyvän ja kaahaavan pois. Hänellä oli kiire uuden naisensa luokse. Hänellä oli kiire pois minun luotani.

Istahdin sohvalle ja painoin käteni vielä litteän mahani päälle. Paijasin sitä hellästi ja hymyilin varovaisesti.

- Me selviämme kyllä pikkuinen, kuiskasin