Eletty Elämäni ~ Novelleja ~

Nalleni mun

Hän juoksi pitkin hämärää kujaa, väistellen ihmisiä, jotka kulkivat kohti keskustaa. Kukaan ei huomannut häntä. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hänen kuluneet kenkänsä tömähtelivät asfalttia vasten, kun hän kovensi vauhtiaan. Hän oli jo uuvuksissa, mutta hänen oli pakko jaksaa. Hän rutisti rintakehäänsä vasten pientä nallea, joka oli hänen tukensa ja turvansa. Sen turkki oli kulunut monesta kohtaa, mutta se oli hänen aarteensa, hänen pakotiensä pois todellisuudesta haavemaailmaan, jossa hän oli prinsessa, joka hallitsi omaa elämäänsä.

Hän huokaisi helpotuksesta nähdessään tutun kerrostalon jonka ikkunoista heijastui hento valonhehku pihalle. Hän pysähtyi hetkeksi ja hengitti syvään, kunnes hän käveli ison oven luokse. Hän tiesi, että se oli aina auki, koska lukko oli rikki.

Hän tarttui kylmään ovenkahvaan kiinni ja väänsi sitä pienellä kädellään. Se aukeni hitaasti, mutta varmasti. Hän puikahti nopeasti oven välistä sisälle ja kipitti toiseen rappukäytävään kuluneita portaita pitkin. Hän kuuli naurua ja ääniä asunnoista, sellaisia ääniä joihin hän ei ollut tottunut. Kun hän pääsi tutun oven luokse hän pysähtyi ja löi pienellä nyrkillään ovea niin kauan, että nuori mies tuli avaamaan sen.

Oliver katseli hetken aikaa pientä tyttöä, joka seisoi rappukäytävässä pieni nalle käsissään. Tytön ruskeat hiukset olivat aivan sekaisin, hänen poskensa olivat tulipunaiset ja hänen silmistään paistoi hätä.

– Onko Ross kotona? tyttö kysyi ääni toivoa täynnä.

– Ööh...en tiedä, Oliver sanoi epäröiden, haroen samalla vaaleita hiuksiaan.

Hän oli aina ollut huono valehtelemaan, mutta tyttö oli vielä niin nuori että hän tuskin osasi erottaa totuutta valheesta. Ja Oliverilla oli hyvä syy valkoiseen valheeseen. Hän ja Ross olivat juuri päivällä puhuneet tytöstä ja siitä mitä heidän piti tehdä tämän suhteen. Naapurit olivat heitelleet epäilyttäviä katseita heidän suuntaansa, kun he olivat nähneet, että kymmenen vuotias pikku tyttö kävi aikuisten miesten asunnossa. Mutta Oliver ja Ross olivat vain ystävällisiä. He olivat auttaneet Rosea viettämällä aikaa tämän kanssa ja antamalla tälle ruokaa. He olivat katselleet televisiota yhdessä ja auttaneet tätä läksyjen kanssa. Mutta eihän kukaan muu tiennyt sitä. Kaikki vain näkivät sen mitä halusivat.

Oliver ei tiennyt mikä Rosen elämäntilanne oli, sillä hän ei ollut koskaan kertonut mitään perheestään tai missä hän asui. Yleensä hän vain ilmestyi oven taakse ja palasi kotiinsa ennen pimeän tuloa.

– Voinko tulla sisälle? Rose kysyi tuijottaen isoilla sinisillä silmillään Oliveria.

– En tiedä...tai siis kello on jo paljon. Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa? Oliver kysyi ääni ihmetystä täynnä.

– Ei, Rose sanoi yrittäen astua kynnyksen yli, mutta vaikka Oliverin omatunto huusikin hänen mielessään täyttä kurkkua, hän ei voinut päästää tyttöä asuntoon.

Hän painoi ovea kiinnemmäksi saaden tytön pysähtymään. Hän katseli nuorukaista hämmentyneenä ihan kuin hän ei olisi ymmärtänyt, miksi hän esti häntä astumasta asuntoon. Eikä Rose ymmärtänytkään. Hän oli aina kuvitellut, että hän oli tervetullut tänne. Hän oli pitänyt Rossin asuntoa kotinaan, turvapaikkana, jossa ei koskaan tapahtunut mitään pahaa. Siellä hänen oli hyvä olla, se oli ainoa paikka jossa hän oli ollut onnellinen.

– Sinun on parasta mennä kotiisi Rose, Oliver sanoi hymyillen hieman surumielisesti, – hyvää yötä.

Rose nyökkäsi vain. Hän puristi nallea kovemmin rintaansa vasten päästäen tukahtuneen nyyhkäyksen karkaamaan huuliltaan. Oliver kuuli sen sulkiessaan oven kunnolla kiinni, hän nojasi hetken aikaa ovea vasten kovettaen sydämensä.