Eletty Elämäni ~ Novelleja ~

Särkyneiden sielujen korjaaja

Kellon kilahdus kaikui korviini. Se oli iloinen helähdys, joka ilmoitti että joku piru parka eksyi tänne jumalan hylkäämään kahvilaan, jonka kauhtunut olemus sai monet kammoksumaan sitä.

Ehjä tai rikki, rikki tai ehjä. Sellaisia sieluja oli monia, osa säröillä, osa murusina. Onnekkaat olivat vielä ehjiä, koska kukaan ei ollut onnistunut hajottamaan niitä. Mutta tulisi päivä jolloin hekin kokisivat onnettoman kohtalon, kun heidän sielunsa repeytyivät tuhansiin osiin.

En nostanut katsettani, ei minun tarvinnut, koska ne aina löysivät luokseni. Jotenkin ne tiesivät mikä minä olin, mitä minä tein. Se oli lahja, sekä kirous. En ollut vielä päättänyt kumpaa se oli enemmän.

Kiinnitin kaiken huomioni kirjan sanoihin, totuuksiin joita olin halunnut vältellä koko elämäni ajan. Se oli hyvin karua, lukea itsestäni. Minun olisi pitänyt tuntea itseni paremmin kuin kenenkään muun, mutta silti nyt joku tuntematon henkilö oli kirjoittanut minusta, minun sielustani, minun herkkyydestäni, minun maailmastani, minun elämästäni. Ja se kaikki mitä luin oli totta. Olin liian kiltti. Liian kiltti tähän kylmään maailmaan. Liian kiltti löytämään ketään itseni arvoista. Liian kiltti luovuttaakseen, kun näin rikkinäisen ihmisen. Se oli suurin heikkouteni, rikkinäiset ihmiset. Halusin aina auttaa heitä, pelastaa ne jos mahdollista.

Olin tehnyt tätä jo hyvin kauan, monta vuosisataa, ehkä kauemminkin. Välillä olin turhautunut tähän kaikkeen, siihen miten kukaan ei koskaan halunnut jäädä. He kaikki löysivät jotain parempaa, jotain sellaista mitä minä en voinut heille antaa. Olin heille vain hetkellinen välikappale, joka liimasi palaset yhteen, joka kursi jokaisen tilkkupalan takaisin paikalleen.

- Saanko istua tähän? kaunis, matala miehen ääni sanoi, saaden säälittävät ajatukseni katoamaan hetkellisesti.

Et.

Vastasin mielessäni. En halunnut kenenkään istuvan vastapäätä minua. Se tarkoitti sitä, että joutuisin keskustelemaan ihmisen kanssa, ehkä jopa tutustumaan häneen paremmin. Ja se tiesi sitä, että ehkä meistä tulisi ystäviä. Me alkaisimme seurata toisiamme Instagramissa, hyväksyisimme toisemme ystäväksi Facebookissa ja vaihtaisimme puhelinnumeroita, minkä vuoksi alkaisimme juttelemaan Whatsapissa. Sitten tapahtuisi jotain sellaista mitä inhosin sydämeni pohjasta. Minä kiintyisin ihmiseen. Kuuntelisin hänen huoliaan, alkaisin auttamaan häntä. Neuvoisin häntä ja huolehtisin hänestä. Minä olisin aina hänen tukenaan, jopa silloin kun hän itse ei halunnut tukeani. Ja mitä hän tekisi minun vuokseni? Ei mitään. Minä olisin hänen tukipilarinsa, mutta hän ei olisi sitä minulle.

Minä autoin, mutten saanut mitään vastineeksi. En koskaan.

Ihmiset olivat itsekkäitä olentoja. He halusivat paljon huomiota, apua ja turvaa. He halusivat jonkun välittävän heistä, mutta he eivät koskaan olleet valmiita tekemään sanoin.

- Tietysti, sanoin kohteliaasti, vastoin aivosolujeni käskyjä, jotka huusivat täyttä kurkkua pääni sisällä, että olin tyhmä.

No ehkä olin tyhmä, liian kiltti tyhmä. En kuitenkaan kiinnittänyt mieheen suurempaa huomiota. Kuulin hänen vetävän tuolin pöydän alta. Hän istahti. Näin vain tumman päälaen kirjani takaa, en muuta.

Kuulin kuinka hän sekoitti kahviaan lusikalla. Se kilahti aina välillä kupin reunaan, saaden minut ärsyyntymään. Olisin halunnut olla rauhassa. Vain minä ja kirjani.

- Onko se hyvä kirja? mies kysyi, saaden minut ärsyyntymään enemmän, koska tiesin miehen näkveän kirjani nimen hyvin selvästi.

Suljin silmäni ja laskin kolmeen. Olisin halunnut sanoa jotain hyvin nasevaa, mutta se ei ollut kohteliasta, se ei ollut kilttiä. Enkä oikeastikaan halunnut loukata jonkun tuntemattoman miehen tunteita, vain koska minua oli huijattu monta kertaa. Eihän tuo mies ollut syypää siihen, että olin hyväuskoinen hölmö. Ei hän voinut tietää kuinka monesti olin istunut tässä samalla tuolilla ja ajautunut keskusteluun rikkinäisten ihmisten kanssa. Useimmiten he olivat miehiä, jotka imivät energiani ja kuluttivat minut loppuun, kun autoin heitä, kun korjasin heidän rikkinäiset sielut hitaasti, mutta varmasti.

Kun he olivat ehjiä, he juoksivat toisen luokse, jonkun sellaisen joka ehkä rikkoisi heidät uudelleen. Mutta he eivät enää tarvinneet minua, olin tehnyt osuuteni.

- Olen lukenut parempia, sanoin.

Mies naurahti sanoilleni. En tiedä miksi. Enkä halunnut välittää, sitä kirjakin neuvoi. Minun pitäisi ajatella enemmän itseäni, opetella sanomaan ei ja näyttää maailmalle ettei ylitseni kävellä! Minun pitäisi olla kovempi, ja miettiä omaa etuani, eikä aina ajatella muiden tunteita, muiden huolia, muiden elämiä. Mutta se oli hieman vaikeaa, ottaen huomioon sen, että minulla ei ollut paljonkaan muuta tekemistä kuin samota ympäri tätä kuihtunutta maailmaa ja etsiä autettavia. Sehän oli minun tehtäväni, johon olin tylsistynyt.

- Miksi et vain vastannut kieltävästi? miehen ääni kysyi kiinnostuneena.

- Anteeksi mitä? kysyin lievästi hämmentyneenä, ja laskin kirjani pöydälle.

Se oli virhe. Hyvin iso virhe, sillä katsoin nyt silmästä silmään komeinta miestä jonka olin koskaan nähnyt. Ja olin nähnyt hyvin monia miehiä, jotka olivat istuneet juuri samaisessa paikassa minua vastapäätä ja tuijottaneet minua koiranpentu katseellaan. Ja nyt edessäni oli jumalan luoma hyvin kaunis olento, joka katseli minua vihreät silmät säihkyen.

Miehen kasvot olivat kuin veistos, leuka oli juuri oikeanlainen, nenä juuri oikean kokoinen, huulet juuri sopivan täyteläiset. Hänen mustat hiuksensa olivat täydellisen kuohkean näköiset ja hänen ympärillään oli rauhallinen aura, joka sai hänet melkein säihkymään.

Hän hymyli minulle, enkä tiennyt miksi. Hän vain tuijotti minua, enkä tiennyt miksi. Hän vain oli siinä paikoillaan kuin täydellinen maalaus, enkä tiennyt miksi hän oli halunnut istua juuri minun pöytääni. Katseeni harhaili pitkin kahvilan kulunutta olemusta. Muissa pöydissä ei ollut ruuhkaa. Hän olisi ihan hyvin voinut istuutua vanhan miehen viereen, joka luki sanomalehteä. Tai hän olisi voinut yrittää flirttailla naisen kanssa, joka näpytteli tylsistyneenä kännykkäänsä nurkkapöydässä. Hän olisi voinut mennä juomaan kahviaan yksin johonkin toiseen pöytään, joka oli tyhjänä, mutta hän oli kuitenkin päättänyt tulla häiritsemään minua.

Siirsin katseeni takaisin mieheen, joka vieläkin pysyi vaiti. Suljin kirjan ja siristelin silmiäni.

- Miksi sinä halusit istua minun pöytääni? kysyin jämäkästi, ja sain miehen hymyn vain laajenemaan.

- Miksi en olisi halunnut istua pöytääsi? hän kysyi, saaden minut turhautumaan.

- Koska kaikki minussa kieli siitä, etten halua seuraa, huomautin hieman kärkkäästi, - minulla on kirja, jota luen niin että kasvojani ei näy, sanoin ja taputin kirjan kantta, - en kiinnitä huomiota kehenkään joka on ympärilläni ja pidän kahvikuppini tarpeeksi kaukana itsestäni, mutta juuri sillä etäisyydellä, että se on melkein vastapäätä minua, sihisin osoittaen kahvikuppia, joka nökötti miehen oman vieressä.

- Juuri nuo asiat huomasin, ja sait huomioni, mies naurahti.

- En halunnut huomiotasi, tuhahdin.

- Tiedän, mies vastasi, laskien katseensa hetkeksi pois silmistäni, - minä vain ajattelin, että me voisimme auttaa toisiamme, hän sanoi hieman ujosti, katsoen minua kulmiensa alta, - voisimme tutustua ja yrittää no vaikka aluksi olla ystäviä. Tämä maailma on yksinäinen paikka meidänkaltaisille.

Katsoin häntä hämmentyneenä. Hänen sanoissaan ei ollut mitään järkeä, mutta silti ne olivat viisaita. Hänen katseessaan ei ollut hulluutta, vain ystävällisyyttä ja rohkeutta. Hän ei ollut paha, aistin sen hänestä, mutta silti en ymmärtänyt häntä ja hän varmasti huomasi sen, koska hän kumartui hieman lähemmäksi minua ja lisäsi:

- Minä tiedän, että sinä korjaat sieluja. Sieluja jotka minä rikoin.