Olen etsinyt sinua

Luku 7: Isoisä (Ethan)

 "Ethan mihin sä oikein katosit eilen niistä juhlista" vastattuani puheluun Quinn alkaa välittömästi tivata eilisestä. "Quinn mähän selitin jo sata kertaa. Mä tein kaiken, mitä piti joten päätin lähteä, mikä tässä on nyt ongelma" asetan puhelimen korvani ja olkapääni väliin, jotta voin valmistautua lähtöön samalla. "Annakin tän olla viimenen kerta, kun vaan häippäset yhtäkkiä! Tajuutko miten mua katottiin sen jälkeen, kun häivyit" Quinn raivoaa, mutta itseäni haukotuttaa hänen iänikuinen valittamisensa. "Quinn mullakin on oikeus mennä ja tulla miten haluan ja nyt oonkin just lähössä äitin ja isän kanssa sairaalaan katsomaan isoisää ja sieltä meen töihin, joten mä joudun nyt lopettaa, moi" katkaisen puhelun ennen kuin Quinn ehtii sanoa sanaakaan ja käännän puhelimen suoraan äänettömälle, ettei hän pääse häiritsemään minua tänään.

"Ethan ootko valmis, Travis odottaa jo pihalla" äiti huutelee alakerrasta. "Joo äiti oon valmis" riennän rappusista alas kohti eteistä, jossa äiti ja isä ovat jo valmiina. "Nyt kengät jalkaan ja menoksi" isä hoputtaa minua, joten puen kengät ripeästi jalkaan ja nappaan takin mukaani ja suuntaan limusiiniin. "Sairaalalle, kiitos" isä ohjeistaa Travisia, joka avaa meille oven. "Kyllä, sir" Travis vastaa kohteliaasti ja suuntaa sitten rattiin. "Miten isoisä voi?" kysyn isältä, joka on ainoa kuka on nähnyt isoisän hänen kohtauksensa jälkeen. "Sairaus on ottanut seuraavan askeleen nopeammin kuin aluksi ajateltiin, joten häntä tarkkaillaan, jotta voidaan saada selville kuinka nopeasti sairaus tulee etenemään jatkossa" isä selittää vilkuillen ikkunasta ulos. Käännyn mietteliäänä kohti ikkunaa ja toivon isoisän voinnin paranevan.

"Olemme perillä. Jätän teidät tähän ja parkkeeraan tuonne sivummalle. Kun olette lähdössä ilmoitattehan minulle, niin tulen hakemaan tästä samasta kohtaa" Travis ilmoittaa rientäen jälleen avaamaan meille ovea. "Kiitos Travis, voit pitää tauon, sillä meillä luultavasti kestää hieman pidempään" isä taputtaa Travisia olalle, minkä jälkeen lähtee johdattamaan meitä isoisän huoneeseen. "Hei Herra Campbell, tulitte varmaankin tapaamaan Edgaria?" infopisteen sairaanhoitaja pysäyttää meidät. "Kyllä vain, onhan hän edelleen huoneessa 9?" isä varmistaa. "Oikeastaan hänet siirrettiin juuri aamulla yläkertaan huoneeseen 20. Hänen huoneensa televisio ei toiminut, joten siirsimme hänet toiseen huoneeseen, jotta hänellä olisi viihdykettä" sairaanhoitaja ilmoittaa hymyillen. "Elikkäs tuosta oikealle ja hissillä kolmanteen kerrokseen ja huone on heti hissistä vasemmalle" hoitaja huomasi isäni kysyvän ilmeen ja tajusi alkaa neuvoa reittiä huoneeseen. "Kiitos" isä huikkaa ja lähtee hoitajan ohjeistamaa reittiä.

"Isoisä, miten voit" juoksen isoisän vierelle heti, kun ovi aukeaa tarpeeksi mahtuakseni siitä. "Voi Ethan, minulla on ollut ikävä. Minulla on kovat kipulääkkeet, joten tällä hetkellä en tunne lainkaan kipua, mutta toinen käteni on vaarassa surkastua ja ilmeisesti saatan jossain kohtaa sokeutua kokonaan.." isoisä selittää alakuloisena. "Millon sä pääset pois sairaalasta?" kysyn tarttuen isoisän vapisevaan käteen täynnä letkuja. "Ethan..sinun pitää varautua siihen, etten välttämättä enää palaa. Vaikuttaa siltä, että aikani on lähestymässä" isoisä selittää katsoen syvälle silmiini. "Älä pelottele poikaa isä. Sinähän saatat elää vielä useita vuosia. Lääkäreiden luvut ovat vain arvioita" isä puuttuu tilanteeseen. "Enrique, et voi pitää toivon kipinää yllä ikuisesti. Minä olen jo itse hyväksynyt kohtaloni, joten miksi ette tekin. Elän nyt ihan päivä kerrallaan, nauttien jokaisesta minulle suodusta sekunnista" isoisä selittää näppäillen television kaukosäädintä.

Isoisän sanat saavat isän ja minut hiljaisiksi. Emme halunneet ärsyttää häntä enää enempää, kun hän kärsii jo muutenkin. "Aa hei, sinulla onkin täällä vieraita. Ei kai teitä haittaa, että otan Edgarilta nopeasti muutaman verinäytteen?" nuori miessairaanhoitaja saapuu yllättäen huoneeseen. "Ei tietenkään. Emme halua olla työnne esteenä millään tavalla" isä tarraa olkapäähäni ja siirtää minua sivummalle, jotta hoitaja pääsee tekemään työnsä. "Tämä onkin sinulle jo melko tuttua, mutta sanonpahan kuitenkin, että saattaa tuntua pikkuisen ikävältä hetken aikaa" kuuntelen hoitajan selittävän jotain isoisälle, mutta en uskalla katsoa toimenpidettä, sillä veri kammottaa minua. "Noin, sehän meni erittäin mutkattomasti tällä kertaa. Sain kolme erittäin laadukasta näytettä tutkittaviksi, en häiritse teitä enempää, joten päivänjatkoja kaikille" hoitaja poistuu hymyillen huoneesta. Hän taisi olla tyytyväinen onnistuneisiin näytteisiin.