Mitäs tää nyt on? ||Bc one shotteja||

Aleksi&Niko

️⚠️syömishäiriö ⚠️

~Aleksi~
Juon treeniksen pienessä keittiössä vettä. Käteni tärisevät hieman. Kämmen selissäni näkyy lähes luut. Olen tyytyväinen siihen. Lasken lasin ja suuntaan vessaan. Suljen oven ja lukitsen sen visusti. Riisun hupparini ja mittaan sitten ranteeni sekä käteni ympärystä. Ranteen ympärille saan helposti sormeni. Koitan ylempää. Saan senkin ympärille sormeni. Hymyilen hetken tyytyväisenä, mutta sitten alan katsoa muuta kroppaani. Ällötys valtaa kehoni. Näytän hirveältä. Tunnen pakottavaa tarvetta oksentaa. Siispä menen polvilleni vessanpöntön eteen. Pidän toisella kädelläni hiuksia pois tieltä ja toisen käden sormet tungen kurkkuuni. Oksennan useasti. Enhän minä ole syönyt, kuin viimeksi eilen omenan ja siinä meni sekin. En edes tiedä, miten pystyin pitämään sen sisälläni näin kauan. Tai no. Olihan se varmaankin jo siis mennyt ruoan sulatuksen mukana, mutta ihan sama. Kuulen koputuksen ovella. Jähmetyn. “Aleksi. Onks kaikki hyvin?” tuttu ääni kysyy. Kysyjä oli Niko. Ihastukseni. En tulisi ikinä olemaan hänelle tarpeeksi hyvä. Hän ei voisi ikinä ihastua minuun. Saati rakastua. Kuka minua rakastaisi? Ei kukaan. “Aleksi?” havahdun ääneen. “Joo. Oli vaan limaa kurkussa niin oli ihan pakko oksentaa, jos se lähtis”, kerron. Toivon, että se menee läpi. Luulisin. “Okei”, ääni sanoo. Kuulen askeleet jotka loittonevat. Huokaisen ja otan palan vessapaperia. Pyyhin suupieleni. Nousen seisomaan, vedän vessanpöntön ja pesen käteni. Vedän hupparini takaisin päälleni. Avaan vessan oven ja astun ulos. Menen takaisin muiden luo. Niko luo minuun hieman huolestuneen katseen. Hymyilen hänelle tekohymyä. Kukaan ei ole huomannut, että feikkaan todella usein hymyn ja väitän kaiken olevan hyvin, vaikka oikeasti kaikki on päin persettä. Menen työpisteelleni ja jatkan töitä. Tunnen Nikon katseen koko ajan itsessäni.

_ _ _

Katson kelloa. Se näyttää yhtä yöllä. Kaikki ovat tainneet jo lähteä. Sammutan itsekin koneeni ja nousen seisomaan. Horjahdan. Otan pöydästä kiinni. Huippaa. Suljen silmäni hetkeksi ja hengitän syvään. Avaan silmäni ja otan varovasti pari askelta. Virhe. Kaadun. Tunnen kovan lattian allani. Sitten kaikki pimenee.

                                 ~Niko~

Tulen keittiöstä ja nään juuri, kuinka Aleksi kaatuu lattialle. Juoksen hänen luokse. Olemme ainoat enää studiolla. “Aleksi”, sanon ja ravistan häntä. Tajuan, että hän on pyörtynyt. Nostan hänet varovasti syliini ja kannan hänet sohvalle. Hän on todella kevyt.  Lasken hänet sohvalle makuulleen. Istun sohvan laidalle ja silitän tuon mustahiuksisen suloisuuden hiuksia. Olen huolissani hänestä. Hän ei ole syönyt pitkään aikaan. Oikeastaan en muista, milloin viimeksi olisin nähnyt hänen syövän. Katson hänen käsiä. Nostan varovasti hänen hihoja. Huokaisen helpotuksesta, kun en näe viiltely jälkiä. Helpotus menee kuitenkin nopeasti ohi. Hänen kädet ovat nimittäin todella ohuet ja pienet. Hänen kämmenselistä paistaa luut. Näännyttääkö hän itseään vai mikä homma? Odotan noin vartin. Hän alkaa availla silmiään. Kohtaan maailman ihanimmat silmät. Ja jos en ole tehnyt tarpeeksi selväksi, olen auttamattoman kusessa tähän nuoreen mieheen edessäni. Hän katsoo minua hämmentyneenä. “Meiän pitää puhua”, aloitan. Hän nyökkää selvästi hieman peloissaan. “Miksi sä et syö?” kysyn. “M-mä syön kyllä”, hän sopertaa hiljaa. “Etkä syö. Sä oot ihan saatanan kevyt ja sun käsissä näkyy about luut, sä oksensit ja sä pyörryit”, luettelen. Hän pudistaa päätään. “Niinku mä sanoin aikasemmin, mulla oli limaa kurkussa, jonka takii oli pakko oksentaa ja mistä sä muka tiiät minkä painonen oon ja näkyykö mun luut”, hän väittää vastaan. “Mä nostin sut tosta lattialta tähän sohvalle ja katsoin sun käsiä”, kerron. Hän katsoo minua säikähtäneenä. “S-sä n-nostit mu-mua?” hän kysyy. Nyökkään. Hän alkaa täristä. “Hei. Mikä on?” kysyn ja vedän hänet haliin. Hän alkaa itkeä. Tiukennan otettani. Annan hänen itkeä minua vasten. Kun itku alkaa laantua, työnnän häntä varovasti pois päin minusta, jotta näkisin hänen kasvot. “Miks sä teet tätä itelles?” kysyn. “K-koska mä o-on ruma. Enkä mä tuu koskaan kelpaa yhelle ihmiselle”, hän kertoo hiljaa. Sydämeni jättää lyönnin välistä. Sattuu ajatella, että hän on ihastunut johonkin toiseen. “Aleksi. Sä et oo ruma. Päinvastoin. Sä oot kaunein ihminen, mitä maapallo päällään kantaa. Musta tuntuu, että tälle on kuitenkin joku alku myös. Haluatko sä kertoo?” kysyn. Hän huokaisee. “M-mä luulin, että mulla ja mun sen hetkisellä kumppanilla oli kaikki hyvin, mutta sit yks päivä se vaan jätti mut ja haukku mut maanrakoon. Sen jälkeen mä aloin kritisoida mun omaa ulkonäköä”, hän kertoo hiljaa. Katson häntä hiljaa. “Kelle sä ajattelet, ettet riitä?” kysyn. Hän tuijottaa minua selvästi miettien. Sitten hän avaa suunsa. “Sulle. Mä en tuu ikinä riittämään sulle”, hän paljastaa. Tuijotan häntä äimän käkenä. Mitä hän juuri sanoi? Ettei hän riitä minulle. Minulle? Minähän olen ollut ihastunut häneen siitä saakka, kun teimme ensimmäisen yhteisen biisimme. “Anteeks. Mun ei ois pi-”, hän alkaa selittää hätäisesti, mutta keskeytän hänet suutelemalla häntä. Hän vastaa siihen tovin päästä. Jäämme tuijottamaan toisiamme. Hänen silmät ovat kysyvät. “Mä tykkään susta Aleksi. Oon tykänny siitä päivästä lähtien, kun me tehtiin timebomb”, kerron hymyillen. Hän näyttää hämmentyneeltä. Pian hymy kuitenkin hiipii hänen huulille. Hän syöksyy suutelemaan minua.

~~~
No nii. Ei smuttia xd. Halusin tehä erilaisen välillä :)