Olli:
Laahustan luokkaan sillä tänään alkoi koulu. Lukion eka, jippii saatana.
Istun taakse nurkkaan. Huomaan jo monen mulkaisevan minua, ai miksi?
Mua kiusataan, välillä ihan rajullakin kädellä. Lapsellista sanon minä. Kaikki alkoi kun Aleksi Kaunisvesi muutti toiseen kaupunkiin kasiluokan alussa.
Tämä oli ollut parasystäväni jo ykkösluokalta asti, meidän välillä oli myös muutakin. Vietimme kaikki päivät ja lomat yhdessä. Ne olivat elämäni parhaimmat seitsemän vuotta. Sitten alkoi alamäki. En ollut pitänyt Aleksiin yhteyttä sillä en kai saanut? En tiedä, näin Aleksi sanoi.
Muistan edelleen sen päivän kun Aleksi tuli viimeisen kerran meille.
Itkin, me itkimme. Tiesimme että tämä on ehkä viimeinen kerta kun näemme.
~~~
Katsoin Aleksia itkuisen, sillä tämä oli lähdössä. Muuttamassa kauas pois.
En edes saisi pitää yhteyttä tähän. Miksi? Hänen isä kielsi. Kieltämättä se ihminen on hullu. En voinut käsittää että Aleksi muuttaa pois. Olimme tehneet kaikkemme että Aleksi jäisi.
Havahdun ajatuksistani kun Aleksi seisoo edessäni. Tuijotan tätä silmiin jotka ovat punaiset itkemisestä.
Sitten, Aleksi suuteli minua.
Vastasin tähän. Meidän välillä on ollut kipinää ja tiesimme ettei tämä ollut vain ystävyyttä. Aleksi laittoi kätensä selälleni ja veti lähemmäs. Itse pidin käsiä tämän hartioilla.
Irrottaudumme ja katsoimme vain toisia silmiin. Ei! En voinut päästää Aleksista irti. En vaan voinut. Mitä teen kun tarvitsen halia mutta ei ole ketään ketä halia? Mitä teen kun sorrun viiltelemään eikä ole ketään kelle puhua? Mitä teen kun haluan nauraa mutta ei ole ketään kenen jutuille nauraa? Mitä teen kun haluan juosta veteen vaatteet päällä mutta ei ole ketään kenen kanssa? Mitä teen kun haluan salaa karata kotoa mutta ei ole ketään kenen kanssa? En yksinkertaisesti selviä ilman Aleksia.
Purskahdan itkuun ja Aleksi halaa minua tiukasti. "Olli, rakas. Me nähään vielä, mä lupaan" Aleksi sanoo. Hänen äänestä kuulee että tämä on itkenyt.
Irrottaudun halista. "L-lupaaks sä?" kysyn nyyhkyttäen. "lupaan. Sitku nähään niin juostaan vaatteet päällä järveen ja pidetään hauskaa" tämä sanoo pienesti hymyillen. "mut emmä pysty elää ilman sua" sanon hiljaa.
Aleksi ottaa poskistani kiinni ja nosti katseeni ylös. "Olli, pystyt. Sä pystyt ihan mihin vaan, mä tiiän sen. Tää on molemmille vaikeeta, mutta me nähään Olli. Mä lupaan sen. Mä vaikka karkaan kotoa ja tuun bussilla tänne. Mä teen mitä vaa sun takia" hän sanoo murtuneena ja katsoo suoraan silmiini.
Hän pyyhkii kyyneleitäni vaikka niitä vain valuu. Samoin hänellä.
"ALEKSI!!" kuulemme Aleksin isän huutavan ulkoota. Katsomme ovelle ja sitten toisiamme. Suutelemme vielä kerran ja halaamme tiukasti. "mä rakastan sua Olli. Sä olet tärkeä muista se" Aleksi sanoo vielä.
"mäki rakastan sua aivan helvetisti. Lupaa että me nähään" sanon tuolle.
"lupaan" hän sanoo ja suutelee otsaani.
Aleksi ottaa reppunsa maasta ja nostaa sen selkäänsä. Halaamme vielä kerran. Ehkä viimeisen kerran.
"heippa" Aleksi sanoo ja avaa oven. "moikka, nähään" sanon samalla kun pyyhin kyyneleitäni. Aleksi nyökkää hymyillen ja sulkee oven.
Tuijotan hetken ovea ja romahan maahan itkemään. Kirjaimellisesti huudan. Huudan niin kovaa kuin ikinä minusta lähtee ääntä. Tiesin äitin ja siskoni tulevan kohta mutta en välittänyt. Makasin eteisen lattialle ja vain itkin.
~~~
Muistan sen päivän, viikon ja kuukauden kun vain itkin. En kestänyt sitä että en saanut nähdä tuota pörröpäätä. Halusin vain halata ja suudella tätä mutta en voinut.
Rakastan Aleksia edelleen. Tunteet eivät ole hävinneet mihinkään.
Herään ajatuksistani vasta silloin kun opettaja selittää uudesta oppilaasta joka tulee huomenna.
En kuuntele yhtään sillä mietin Aleksia. Haluaisin Aleksin tänne.
Vituttaa olla täällä, ahistaa.
--
Pääsimme vihdoin koulusta, vihdoin.
Kävelen hitaasti kotikadullani. Kotiin olisi enää noin 200 metriä. Ei edes sitä. Kävelen yhden talon ohi minkä edessä on muuttoauto. Jaha ketä tännekkin muuttaa. Unohdan asian ja laahustaa ohi. Käännyn pian ympäri sillä muuttoautosta oli laatikko missä luki jotain "Aleksin huone" ei, ei se voi olla Aleksi. Mitä minä aattelin.
Ilmeisesti jäin kauaksi aikaa vain tuijottamaan kun talon uusi omistaja astui pihalle. "mitä sinä siinä tuijo-" hän alkaa huutamaan mutta keskeyttää lauseensa kun nostan kasvoni. "Olli?" Aleksin äiti. Ei tämä voi olla mahdollista. "moi" sanon hiljaa. "kenties haluaisit nähdä yhden ihmisen?" hän kysyy. Nyökkään ja kävelen tämän perässä asuntoon sisään. Lasken reppuni eteiseen.
Pari kyyneltä valuu silmistäni. Ei tää vaa voi olla mahdollista. "Aleksi, sul on vieras!!" tämän äiti huutaa ja häipyy keittiöön. Kuulen kolinaa yläkerrasta. Ei vittu onko tämä se päivä kun näen Aleksin.
Pian Aleksi tulee portaita alas ja näkee minut. Tuijotamme toisiamme hetken silmiin kunnes Aleksi juoksee syliini. Halaamme tiukasti." vittu mul oli ikävä" Aleksi sanoo itkien.
"mullaki sua" vastaan kun silitän tämän hiuksia. Halaamme oikeasti varmaan viisi minuuttia.
"mennää ylös" Aleksi kuiskaa. Nyökkään ja potkin kenkäni jaloista.
Nostan reppuni ja kävelemme ylös.
Aleksi avaa huoneensa oven. Mikään ei ole muuttunut paitsi no huone.
Lasken reppuni maahan ja menen Aleksin viereen istumaan sängylle.
Olemme hetken hiljaa kunnes alamme nauramaan. "onhan tää nyt outoo ku kävelet koulusta himaa ja äiti tulee ragee sulle ja sitte ootko täällä" tämä sanoo nauraen. "nojep, mut onneks oot siinä" sanon Aleksi hymähtää. Katson tuon upeisiin silmiin. Lähestyn hitaasti Aleksia kohti. Kohta huulemme hipovat toisiaan. Yhdistän huulemme ja siirrän käteni tämän niskan taakse.
Liikutamme huulia samaan tahtiin. En tajunnukkaan kuinka paljon olen kaivannut tätä.
Aleksi nostaa minut syliinsä ja suutelemme hetken kunnes pakko ottaa happea. "älä lähe enää koskaan" sanon tuolle samalla kun kyyneleet valuvat silmistäni. "en ikinä" hän sanoo ja kietoo vahvat kätensä ympärilleni. Aleksin syli on se paikka mitä olen ikävöinyt.
_____________
Sanoja: 869
Krhm itkin ku tein tätä
(jooo hei tota tein tän vrm kuukausi sitte mut jooo)
