Hold on to hopeless (oleksi)

Kämmenen viivat

(Ihan tälläi heti alkuu sanon et nyt otetaan timeskip Aleksin hautajaisiin)
———
Olli
———
Yritän solmia solmiota samalla katsoen YouTubesta ohjetta. Olen vähän ihmeissäni että Aleksin vanhemmat kutsuvat minut hautajaisiin.

Päälläni on mustat puvunhousut, musta takki, valkoinen kauluspaita ja kravatti. Olen yrittänyt laittaa hiuksiani paremmin, mutta ne siltisojoittavat joka suuntaan kuin harakan pesä.

Katson itseäni peilistä, samalla minulta valuu poskelle pari kyyneltä, mutta pyyhin ne heti pois.

Kävelen alakertaan ja istun pöytään. Äitini tulee mukaan hautajaisiin. Äidilläni on päällä mustamekko, sukkahousut ja korkokengät.
"Olli sä näytät upealta" äitini sanoo.
"Kiitos niin säkin" vastaan apeasti.

Istahdan autoon puhelimeni on taskussani ja minä katselen ikkunasta ulos. Ulkona on lintuja ja kuulen korvilleni lintujen laulua. Linnut ovat kauniita ja nättejä. Niistä tulee mieleen Aleksi. Maailman nätein olento. Oisin vielä joku päivä halunnut kutsua häntä poika ystäväkseni. Mutta enää se ei toteudu.

Poskelleni vierähtää kyynel. Annan sen valua. Seuraavaa ei onneksi näy. Silmissäni pystyn nähdä jollai erikoisella tavalla Aleksin ihanan hymyn minulla on ikävä häntä.

Matkaa hautajais paikalle ei ole paljoa, mutta matka tuntuu ikuisuudelta.

Katselen aiton ikkunasta ohi kiitäviä maisemia. Silmissäni näkyy erilaisia peltoja, joihin pystyn kuvitella minut ja Aleksin vain pelleilemään, niittyjä kauniilla viherpeitteellä ja kukka peltoja. Kukat ovat hyvin kauniita. Kaikki kukat jota nään muistuttavat minua aleksista, hänen kauniista silmistään, hymystään, hiuksistaan ja persoonastaan. Kukkia on todella monen laisia: värikkäitä, tummia, vihertäviä, kirkkaita ja isoja ja pieniä. Kukat ovat niin kauniita ihania päivän säteitä, jotka heijastavat onnea elämään. Sitä minulla ei kyllä ole kun katsoo viime viikkojen tapahtumia.

Aleksin ajattelu ei auta minua unohtamaan häntä. Aleksin hymy oli niin söpö, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan kauhean usein voinut huomata.

Lopulta aloin katsoa viivoja kammenissäni ja miettiä mistö ne ovat peräisin. Katsoin jokaista viirua yksitellen ja mietin onko noilla jokin tarkoitus. Entä jos yksi viiva kertoo kauanko sun on ajateltu elävän ja toinen sun oikeiden kavereiden määrän, tai en täs viholliset? Mikä viiva kertoo niistä. Jos voisin valita yhden minun vihollisista valitsisin ehdottomasti joelin. Piste. En kestä enää ajatuksena sitä että hän pakotti meidän kiusaamaan aleksia ja tekemään hänen elämästään yhtä helvettiä. En tiedä miten oisin koskaan hyvittänyt sitä hänelle, mutta no enää en edes saa mahdollisuutta hyvittää.

Hetken ajan kuluttaa auto pysähtyy ja äiti sanoo olevamme perillä. Ahdistukseni nousee yli mittarin korkeimman lukeman ja sekuntti alkoivat tuntua tunneilta tässä kauheassa hetkessä.

Istuin toisella rivillä kirkossa ja pyristelin kämmeniäni yhteen ja revin kynsiäni. Ahdistukseni oli huipussa. Luulin tulevani hulluksi koska aloin jopa kuulla Aleksin huutoa. Hänen huutoan hänen omalla hennolla äänellään niinkuin joistain kaukaa. Yritin sivuuttaa huudot mutta ne jatkuivat ja jatkuivat. En ollut enää varma edes että kuvittelinko noita huutoja. Kuinka hullu olisin jos luulisin Aleksin oikeasti vielä elävän tai pystyvän huutaa edes. En tiedä. Mutta äänet voimistuivat ja voimistuivat.
"Olli, Olli" sanoi pikkusiskoni huolestuneella äänellä.
"Mitä rakas?" Kysyin mahdollisimman rauhallisesti.
"Luuletko sä ton huudon" hetkonen enkö ollut ainut joka kuuli sen.

—————
En voinut enää muuta oli oakko yrittää. Huusin aleksia ja ryntäsin arkulle. Äiti huusi minulle ja käski minua paikalleen. Lopulta sain arkun auki ja kuulin hirveää huutoaa......
———————————————————————————
Anteeks että en oo kirjottanu pitkää aikaa ja tääki on tällänen kämänen ja lyhyt mutta ollaaa hyvä pitkästä aikaa