~Oliver, perjantai 13. maaliskuuta
-------------------------------------------------------------
Istun sängylläni kuulokkeet päässä. Meinasin lähteä kohta käymään ulkona. Eihän minua suoranaisesti lenkkeily kiinnosta, mutta urheilu vain on keino päästä pakoon tätä helvettiä. Niinkuin myös musiikki. Siinä kaksi pakokeinoani tästä kamalasta maailmasta.
Nousin sängyltä ja lähdin kävelemään kohti eteistä. Otin takkini naulakosta ja laitoin kengät jalkaan. Varmistin vielä, että minulla on avaimet taskussa. Avasin ulko-oven varovasti ja kävelin rappukäytävään. Menin raput alas kolmannesta kerroksesta. Hiukan viileä ulkoilma tunkeutui hupparini läpi. Päätin heittää takkini päälle, sillä täällä oikeasti oli näin illalla vielä suhteellisen kylmä. Lähdin kävelemään kohti kallioita, jotka olivat noin kahden kilometrin päässä asunnostamme. Tykkäsin käydä niillä kallioilla juuri siksi, että sain aina nollattua ajatukseni siellä.
Olin juuri päässyt kallion päälle. Istahdin sen reunalle ja katselin kaunista auringonlaskua. Täällä oli rauhallista. Kaivoin taskustani röökiaskin ja sytkärin. Sytytin tupakan ja polttelin sitä rauhassa kallion reunalla. En minä yleensä polttanut, mutta välillä oli vain niin paska olo kaikesta, että se helpotti hetkeksi polttamalla. Poltettuani tupakan loppuun jäin vielä hetkeksi istumaan ennen kuin nousisin ja lähtisin jonnekkin kävelemään, sillä kotiin ei vielä huvittanut mennä. En tiedä, voiko sitä edes kodiksi sanoa, mutta siellä minut on pakotettu asumaan viimeiset 15 vuotta. Onneksi olisin 16 parin viikon päästä, joten voisin lähteä helvettiin siitä paska läävästä.
Nousin ja lähdin kävelemään kalliolta alas. Tämä kallio voisi olla paikka, jonne toisin sen ihmisen, joka olisi jotenkin erityinen. Eihän minulla koskaan ole ollut mitään suhteita. Toivoisin edes, että olisi yksi paras ystävä, jonka kanssa voisi jakaa asioita ja ihan vain hengailla.
Kieltämättä minulla olisi mahdollisuus löytää tälläinen paras ystävä, sillä menisin keskustaan, jossa saattaisi törmätä johonkin. Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta kuitenkin. Päätin lähteä kävelemään sinne, vaikka tuskimpa siellä näin myöhään enään ketään olisi. Kävelin hupparin huppu päässäni ja kädet takin taskuissa kohti keskustaa. Siellä oli hiljaista, ihan kuin olinkin arvellut. Menin kuitenkin kiertelemään ympäri keskustaa.
Yhdessä kohtaa en katsonut kunnolla eteeni, sillä täällä oli niin hiljaista, että tuskin ketään tulisi vastaan. Olin väärässä, sillä vastaan käveli yksi jätkä, joka sitten törmäsi kirjaimellisesti minuun. Kieltämättä tämä jätkä oli komea. Hän näytti saman ikäiseltä kuin minä. Hänen blondit hiuksensa näkyivät hupparin hupun alta ja hänen silmänsä olivat täydellisen siniset.
Okei nyt saatana Oliver rauhotu! Mitä helvettii sä oikee ajattelet?! Ajatukseni huusivat päässäni enkä edes kuullut, kun tämä jätkä sanoi minulle jotain.
"Ai häh?" Kysyin saadakseni kuulla, mitä tämä jätkä oli juuri sanonut minulle.
"Niin sitä vaa et voisit vähä varoo ja en oo nähny sua enne täällä, joten ooks vast muuttanu tänne vai mikä homma?" Hän kysyi kiinnostuneena.
"Aa joo sori tost äskösest, ja siis oon asunu tääl koko ikäni, mut en oo vaa tääl keskustas oikee käyny", selitin tälle täydelliselle jätkälle.
"Ookeii, mä oon muute Markus", Tuo kertoi.
"Juu, mä oon Oliver", jatkoin toiveikkaana.
"Kiva, haluuks lähtee kiertelee mun kaa tonne jonnekki ja voitas sit jutella ja tutustuu samal?", Markus odottavasti kysyi.
"Joo kyl se mulle käy", vastasin ja yritin kuulostaa siltä, että en jännittäisi tätä.
Lähdimme Markuksen kanssa kävelemään pitkin keskustaa samalla jutellen ja minulla oli koko ajan jotenkin outo tunne, mutta hyvällä tavalla. Markuksen kanssa jotenkin tuntui niin helpolta puhua ja tuntui, että juttu luisti heti ja pystyimme puhumaan aika syvällisiäkin heti alusta alkaen. Niinkuin kaksi jätkää puhuu syvällisiä ensimmäisellä kerralla, kun näkee toisensa. Wau!
"Haluukko muuten tulla meille yöks?" Markus yhtäkkiä kysyi.
Tottakai halusin hänen luokseen yöksi. Markus oli aivan mahtava ihminen ja en minä siihen vanhempieni paska läävään halunnut edes ajatella meneväni.
"Joo kyl mä voin tulla, jos siis vaa oikeesti mut sinne haluut?" Sanoin hiukan epävarmasti.
"Hei Oliver tiijäkkö mitä?" Markus huokaisi.
"No mitä?" Uskaltauduin kysymään katsoen Markusta silmiin.
"Mä en kysyis, jos en haluis sua sinne, joten tuutko?" Markus lopulta jatkoi aloittamansa lauseen loppuun.
"Joo no kyl mä siin tapaukses tuun", vastasin hetkeäkään miettimättä.
Se olisi menoa nyt, mutta ei se mitään. Markus vaikutti mahtavalta ihmiseltä, joten syteen tai saveen nyt mennään ja kovaa.
----------------------------------------------------------------------
Noniin heipsuli vei täällä taas!
Päätin nyt sit alottaa kirjottaa jotain tällästä vähä erilaista ja uutta tähä välii. Otan mielelläni täst palautetta vastaan, joten jos vaan jotain sanottavaa on nii saa sanoo. Täs saattaa olla jotain epäkohtii ku nää asiat tulee ihan mun päästä ja mielikuvituksesta, mut ei se mitään, sillä tää on mun tarina/kirja joten täs voi olla mitä vaa.
<3Kirjoittaja🖤🥀
VOCÊ ESTÁ LENDO
I'm nothing but a slave of my misery|| In Finnish
Diversos*∆^VAROITUS^∆* Sisältää kohtia, jotka voi aiheuttaa ahdistusta, joten lukeminen omalla vastuulla!!♡:) Ethän kopioi hahmoja tai juonta!:) Kuvat on Pinterestistä, joten ei oo omia!:) ~Oliver on 15-vuotias hieman elämänsä kanssa hukassa oleva ja itseää...
