rakastettuni

satukirja

Joskus tekee mieli
pestä hiukset järvivedellä
murskata mustikoita huulille
sammaleella silittää poskille pehmeys.

Joskus tekee mieli olla kaunis.
En kai tiedä kauneudesta mitään,
osaan vain punoa nyöriä
ja juosta vettä kaivosta
ja hymyillä kylän sedille,
kun he kysyvät mitä minulle kuuluu.

"Hyvää vain kiitos",
minä aina vastaan
olisi epäkohteliasta olla vastaamatta
ja sitten kipitän pois
menen poimimaan puolukoita.

Joskus istun mättäällä
ja värjään huuleni mustikalla.
Löysin kerran peilin
jonka joku kai toi kaukaa
ja itseni näkeminen oli kamalaa.
Olin kasvoista valkoinen
ja huulilta pinkki
ja mutaa oli otsassa
ja oksia hiuksissa.

Mutta kun värjään huuleni mustikalla
leikin hienoa neitiä
sellaista josta kaikki puhuvat
minusta tuntuu kauniimmalta.

En kai silti tiedä kauneudesta mitään
vaikka kylän sedät kyllä sanovat nätiksi
mutta veli vain nauraa ja sanoo:
"Kuinka monta mustikkaa söit tänään?"

"En yhtään", minä varmana vastaan,
"minä vain värjäsin."

"Vai värjäsit?" hän virnistää,
"josko jättäisit sellaiset niille, jotka niistä paremmin tietää."

Sen jälkeen menen salaa
ottamaan mustikoita sormenpäilleni
levittämään sineä huulilleni
leikkimään hienoa neitiä
toivomaan että voisin olla
kaunis.

Kerran äiti letittää hiuksiini villikukkia
kyykistyy sitten eteeni ja silittää poskia
hymyilee ja sanoo:
"Oletpa sinä kaunis."

Enkä minä ymmärrä
kun eihän hieno neiti kuten äiti
voi mitenkään sanoa kauniiksi minua
tällaista kalpeaa sotkukasvoista peikkoa.

"Minä haluan olla hieno neiti", totean sitten äidille.
"Mutta sinähän olet jo", hän hymyilee taas
ja siirtää kukkaisletin olkapääni yli.
"Hienoin neiti päällä maan."

Miksi sitten kaikki kylän tytöt ovat kauniimpia?
Säkenöiviä
puhtaita
täydellisiä.
"Haluan olla kuin nuo", osoitan kateuden kohteitani.
Äiti vilkaisee sinne ja nyrpistää nenänsä.
"Tuollaiset maailman pilaamat hupakot
et sinä sellaisena enää miehille kelpaa."

Ja minä katson heidän peräänsä
kauniit hiukset ja kirkkaat hymyt
ja äiti menee sisälle eikä enää koskaan puhu
muista tytöistä.

*

Letitän omaan tukkaani villikukkia
siniseksi värjään huuleni mustikalla
peseydyn järvivedessä
ja pyörähtelen mekossani pitkin poikin.
Leikin olevani kaunis.

Olen löytänyt kotoa kirjan
sellaisen kovakantisen
vanhan varmaan
jossa on tarinoita.

Ne tarinat kertovat monesta
taruista ja totuuksista
siitä mitä metsä omistaa
ja mitä järvet kuiskivat.
Uskon kaiken
paitsi sanat kauneudesta.

Maailmassa on sitä kauneutta
jota löydän niistä saduista
ja niistä vanhemmista tytöistä
joilla on kimmeltävät posket.

Mutta minussa sitä ei ole
ei vaikka etsin kaikkialta
kääntelen kämmeniäni
tarkistan jalkapohjat
katson peilillä kielen alle.

Sitä ei ole.

Luen sen kirjan monta kertaa
uudestaan ja uudestaan
opin sen ulkoa
jokaisen sanan
mitkä sivut ovat kellastuneet pahiten
onko kulmia taiteltu sisäänpäin.

Opin kaikki tarinat
metsästä ja järvistä
taruista ja totuuksista
elän niitä
kun en muutakaan tiedä.

En päästä siitä enää irti.
Kaunis satukirjani
sen vihreät kannet
ja sanat jotka joku joskus kirjoitti
joku viisas ja
kaunis
joka tiesi kauneudesta kaiken.

Nyt minäkin tiedän
vaikken itse kaunis olekaan.
Astelen kirja kädessä teitä
olen vanha ja aikuinen
kaksitoistavuotias
kolmetoistavuotias
neljätoistavuotias
viisitoistavuotias.

Satukirja kertoo minulle ne samat tarinat
rakkaudesta ja kauneudesta ja taiasta.
Se poika silittää minun kättäni
kai tämä nyt on se mistä se kertoo
se oli kirjassa niin paljon
kauniimmin.

Mutta sitten
hän on siinä
katsoo minua
ja seisahdan hetkeksi.
Hän on hämärän keskellä
mutta niin täynnä valoa
mustiin pukeutuneena
mutta niin kirkas.

Ja jos minulla nyt olisi satukirja mukanani
se putoaisi kädestäni maahan.

*

Se poika ei enää silitä kättäni
koska minä tiedän nyt
että tästä satukirja oikeasti kertoo.
En vain uskalla sanoa mitään
en koskettaa
en kihertää
en matkia hänen liikkeitään huomaamattani.

Salaa toivon
että hän olisi poika
komea ja sellainen kuin äiti toivoisi
poikaystävä
avopuoliso
kihlattu
aviomies.

Yritän pyörittää päätäni
ravistaa hänet sieltä ulos
mutta hän palaa aina.
Hänen naurunsa jää kiinni sydämeni suoniin
syke alkaa toistaa hänen nimeään
veressä kulkee hänen äänensä.

En saa häntä pois.
Mutta pahin on se
etten haluakaan saada.

Sitten hän on siinä
ja hän tulee lähelle
ja suutelee
ja minä tiedän että sitä minä haluan
ja että satukirja kertoo tästä
ja että hän on

en minä voi tehdä näin.
Ja minä juoksen.

*

Hän kysyy mitä me ollaan
enkä minä ymmärrä.
Hän kysyy ollaanko me enemmän kuin kavereita
enkä minä ymmärrä.

Minä en ymmärrä
eikö häntä pelota
rakastaa tyttöä niinkuin poikaa rakastetaan
tehdä väärin ja väärin ja tosi väärin
soo soo
pyh pyh
nyt loppui.

Pakenen häneltä.
Luen satukirjan kannesta kanteen.
Minä ymmärrän
tästä se kertoo.

Minä menen ja otan häntä kädestä
suutelen häntä
kosketan häntä
enkä minä halua olla vain kaveri
minä haluan rakastaa häntä
kauniisti
niinkuin satukirjassa kerrotaan.

"Mä olen sun", minä sanon.
"Ei", hän sanoo,
"me ollaan yhdessä."

*

Siitä saisi uuden sadun satukirjaan.
Se kertoisi siitä miltä tuntuu
kun hän pyörittelee hiuksiani sormissaan
kun hän nukkuu ihollani
kun hän silittää ja vaeltelee ja löytää.

"Sä olet niin kaunis", hän huokaisee.
Käännyn pois
en ymmärrä.

Miten hän
tummatukkainen kaunis olento
jolla on terävä nenä ja täydellinen hammasrivistö
sileä ruskea iho ja silmät joihin muuttaa asumaan
voisi sanoa minua kauniiksi?

"Mitä?" hän miettii
hänkään ei kai ymmärrä.

"Miten mä voin olla kaunis?" minä kysyn.
Hän nostaa päätään
ristii sormemme lomittain
nojaa kehonsa kehoani vasten.
"Älä ikinä kyseenalaista kauneutta."

Enhän minä niin teekään
olen lukenut satukirjan
ja oppinut kaiken kauneudesta.
Olen nähnyt sitä kaikkialla
niissä tarinoissa
kylän tytöissä
hänessä
erityisesti hänessä
meidän rakkaudessamme
hänessä
hänessä
hänessä.

Minussa en.
Kunnes hän suutelee kasvojani
niin että se kutittaa
ja painaa päänsä vatsalleni
mumisee jotakin iltapalasta
nostaa pörröisen päänsä
hymyilee
pyyhkii poskeani sormellaan
ja aidoimmalla äänellään sanoo:
"Sä olet maailman kaunein ihminen."

*

Satukirjan sivut eivät koskaan repiydy irti.
Siellä on vielä tyhjiä sivuja
ja hän on niille muste
hän on niille tanssivat sanat
hän on niille inspiraatio
pulppuava lähde
tarina.

Ja vaikka joskus hän lopettaisi puhumasta minulle iltapalasta
satukirjan viimeisillä sivuilla
hän on aina.

Koska hänen kanssaan
ymmärrän mistä satukirja kertoo.
Koska hänen kanssaan
minun ei tarvitse murskata mustikoita huulilleni
ollakseni
maailman kaunein ihminen.