rakastettuni

poikaroskakori

"Ota aikaa itelles", Meri aina sanoi,

"älä heitä posliiniesineitä kalliolta ennen ku joku ehtii alas ottamaan ne vastaan."

Minä pyöritin aina päätäni, koska kyllähän hänen nyt piti tietää, että minä olin maailman kärsimättömin ihminen. Kaiken piti tapahtua heti, ei huomenna, ei viikon päästä, ei ensi vuonna. HETI. Minun piti saada kaikki haluamani sillä hetkellä, kun halu nousi ja vei minut tilaan kaipuu kaipuu kaipuu - täytä tyhjä tila.

Sen takia oli vielä tuhat kertaa enemmän perseestä, että Meri oli hetero.

Joo, kuka keksi heterotytöt! Kuka keksi heidän hymynsä, huumorinsa, naurunsa, kuka keksi heidän meikkaustaitonsa, ripsivärit ja huulipunat ja mitä niitä nyt oli, kuka keksi heidän taitonsa tulla lähelle ja koskettaa nenällä nenää ja hypätä syliin hajareisin vain, jotta voisi vain minuuttien päästä alkaa paasaamaan jostain pojasta.

Pahinta oli se, että Meri oli ainoa heterotyttö, johon olin koskaan ihastunut. Hän oli myös ainoa paras ystäväni. Ainoa ystäväni. Ainoa, jolle puhuin. Ainoa ihminen elämässäni ukin lisäksi.

Matematiikka oli aina ollut heikoin aineeni, mutta ainakin tiesin sen, että tämä yhtälö ei toiminut.

"Mistä mä tiedän, että joku on tulossa ottamaan vastaan?" minä kysyin jatkokysymyksen, koska hänen teoriansa olivat niin ihanaa kuunneltavaa, vaikken niistä mitään ymmärtänytkään.

"Se oli sun kanssa äsken. Sä sanoit sille mä heitän nää alas tästä. Ja se sano sulle oota, juoksen alas niin saan ne kiinni. Sillon se lähti juoksemaan ja sä jäit odottamaan, että se vilkuttaa sulle alhaalta. Vasta sitten sä heität ne esineet sille."

"Miksi mä haluaisin heittää posliiniesineitä kalliolta?"

"Se on vertauskuva. Sun pitää vaan odottaa sitä sun unelmien prinsessaa, ottaa vähän aikaa itelles ja vaan elää. Voit pitää vaikka kahvitauon siinä venatessa, että saat heittää ne sun posliiniesineet."

"Mitä jos se onki joku paskiainen joka ei ees ota niitä kiinni ja oon tuhonnu mun lempparikissakoristeen?"

"Ostat uuden."

"Ehen. Se oli mummin vanha."

Meri pyöräytti silmiään ja siirsi ruskean hiussuortuvan korvansa taakse. Ei hyvä jumala, tästä ei tullut yhtään mitään. Nuo hiukset! Paksut ja pehmeät, letittäjän unelmapää. Ja nuo huulet, hymyyn kaartuvat vaaleanpunaiset juovat, syvät hymykuopat. Nenän päällä muutama pisama, ja posket, jotka punastuivat helposti.

Kunpa minä olisin saanut hänen täydelliset poskensa punastumaan niin kuin pojat saivat.

Hän nosti puhelimensa lattialta ja alkoi heti hymyilemään. Minun teki mieli ottaa se kapula hänen kädestään, paiskata se seinään, hyppiä sen päällä ja heittää se alas sieltä helvetin kalliolta odottamatta, että joku olisi alhaalla ottamassa sen kiinni.

"Kuka?" minä kysyin, kun hän naputteli.

"Aatu."

"Onko teillä jotain?"

"Ehkä", hän nosti katseensa, virnuili ja puri alahuultaan.

Se oli olen ehkä taas ihastunut enkä kestä kuinka hyvännäköinen se jätkä on, siis ootko sä nähnyt sen käsivarret ei jeesus sentään -ilme. Minä vastasin siihen katselen aina vain sinun käsivarsiasi -ilmeellä, muttei hän koskaan nähnyt, koska hän kääntyi aina heti pois. Hän jatkoi viestittelyä.

En minä edes ollut varma, uskaltaisinko koskaan kertoa Merille. Kuka nyt sanoisi parhaalle ystävälleen sellaista? Avaisi suunsa ja päästäisi sieltä kompastelevia lauseita, pyörittelisi samalla sormiaan tai korunsa ketjua ja myöntäisi kaiken ääneen.