Look mom, I did it // Blind Channel

1. Selvisin

10.8.2009

Tänään oli eka päivä ylä asteella. Jouduin taas B-luokalle, aina sama juttu. Eikä vaan mulla, myös äidillä ja isällä. Sama oli Millalla...
Pääsin tosin yhen söpön pojan kans samalle luokalle.  Sen nimi on Aleksi. Tiesin et pojat oli mun mielestä viehättävempiä kun tytöt, mut nyt oon tainnu oikeesti ihastuu.

15.9.2009

Aleksi oli meillä taas koko viikonlopun. Katottiin kaikki Harry Potterit ja syötiin herkkuja. Leikittiin kans kissan kans. Käytiin sen kans Millan haudalla lenkillä ja uimassa. Oon edelleen ihastunut Aleksiin. Mut en haluu pilata tätä meijän ystävyyttä. Mielummin pidän sen sisälläni ja varmistan hyvän kaverisuhteen. 

1.11.2009

Tänään olin Poikaystäväni Aleksin luona, koska hän täytti 13. Ollaan oltu nyt yhessä joku...kuukaus? Vähä vajaa. 10.10. Aleksi tunnusti rakkautensa mua kohtaan. Se hetki oli ku elokuvasta. Ei olla kerrottu meidän vanhemmille tästä mitään. Mitäköhän siitäkin tulis?

5.1.2010

Tänään Aleksi muuttaa Helsinkiin sen isän kanssa. Kerrottiin meistä meidän porukoille ja...Aleksin porukat ei ottanu tätä hyvin. Nyt oon itkeny viimiset päivät, viillelly ranteet auki, halaillu Aleksin kans. Tänään mä sen vikan kerran näen. En voi uskoa että joudun elää ilman sitä.

6.4.2010

Aleksi lupas pitää yhteyttä. Mut ei oo kuulunu. Vitutkaa se musta välitti paskaakaa. Oli vaa ilonen ku muutti. Saatana mitä paskaa. En enää ikinä seurustele jos elämä on tällästä kuukaudesta toiseen eron jälkeen. Oon ollu kaks kertaa sairaalassa itsemurha yrityksien takii, suljetulla kuukauden. Antas vaan mun kuolla. Kun mulla ei oo paikkaa täällä. Kissa- koira lopetettiin kans vähä aikaa sitte. Sekään ei enää vinguttele niitä lelujaan.

Päätin selailla mun vanhoja päiväkirjoja. On tässä kyyneleitä nyt sitte vuodateltu. Tää oli helposti vaikeimmilta hetkiltä. Otan lapsuuden huoneeni lipaston laatikosta toisen samanlaisen vihkon. Mustan, A5 vihkon. Kirjan kannessa on valkoinen nimitarra, jossa lukee Olli Matela-Aikuisuudenkin surut. Alan selailla sitäkin.

15.8.2014

Voisin alottaa uudestaan tän päiväkirjojen kirjottelun. Mun elämä on nii vitun mielenkiintonen:D Tässä pari vuotta on ravattu terapiassa, psykiatreille on puhuttu. Alan päästä yli mun masennus jaksolta. Elämä alkaa ehkä vähän taas hymyilemään. Sinkku elämää on eletty Aleksin jälkeen. Ja ei, en ikinä saanut kuulla koko ihmisestä sen viimeisen halin jälkeen. Nykyään me tehdään bändihommia jätkien kans. Lukiosta selvitty vaikeasti. Porukoihin on hyvät välit. Muutin Porkon kans saman katon alle viikko sitte, ja on kyllä ollu hulvatonta.

Ja enempää en ookkaa kirjottanu. Seittemän vuotta jälkeen päin ajatellen, kyllä mä oon aika ylpee ittestäni. Mulla oli vaikeeta, ja yritin kuolla, mut mä selvisin. Mä olin menettää jokaisen asian, mut mä selvisin. Muistan kun mummo tuli ennen kuolemaansa sanomaan mun sairaala vuoteelle:
Elämä on kuin portaat. Jokainen porras erillainen, vähän niin kuin joka päivä, viikko, kuukausi, vuosi. Tavoite on päästä huipulle, jonka jälkeen voi huokaista helpotuksesta että selvisi. Älä luovuta, elä sun elämä portaiden päähän asti.
Mä halusin todistaa ittelleni, mun vanhemmille ja kavereille, että mä teen sen, mitä Millan olis pitäny... Taistella elämänsä edestä, eikä luovuttaa.

Olin niin uppoutunut ajatuksiin, että säikähdin oveen koputuksen. Äiti avaa huoneen oven ja kurkkaa sisään. Pyyhin poskeltani kyyneleet ja hymyilin äidilleni. "Mitäs sä täällä itkeskelet?" Hän kysyy harmissaan ja tulee viereeni sängyn laidalle istumaan. Näytän päiväkirjoja vieressäni ja katson äitiä. "Päiväkirjojasko sä luit? Mäkään en oo niitä ikinä lukenu." Hän sanoo ja ottaa kädestäni kiinni. Se silittää kämmen selkääni peukalollaan. "Niih. Mähän sen teiltä aikoinaan kielsin" hymähdän pidätellen itkua. Äiti ottaa päästäni kiinni ja painaa rintakehäänsä vasten. "Voi sua, meidän Ollia"

<><><><><><><><><>
Uutta Oleksia sitte ku wattpad oli mulle niin kiltti ja poisti sen edellisen😍 onko ihan hyvä alku? Aattelin et tänäänois hyvä päivä julkasta tää, koska tänää on muutenki vähä spessu päivä:)