Look mom, I did it // Blind Channel

7. En ikinä lakannu rakastamasta sua

-Aleksi-
Laitan viimeisen ranskalaisen suuhuni. Olli söi jo, itse olen tälläinen...matelija. Alan kerätä roskia paperipussiin. Olli tekee saman. "Haluisitko sä tehä jotain?" Kysyn samalla viedes kyseistä paperipussia roskikseen. "Joo...meiän pitäs varmaa vähän puhua" tuo sanoo. Totta. Onhan meillä aika oudot välit.

"Mitä tapahtu ku lähin?" Kysyn Ollilta. Olin palannut istumaan tuota vastapäätä. "Mulla alko mun elämän vaikeimmat vuodet sillo. Ootin joka päivä sun soittoo, kunnes luovutin. Ajattelin, että et ees välittäny musta, et pelasit mulla, mun tunteilla. Sit aloin viiltelee ja se meni nii pahaks et olin osastolla. Ramppasin joka päivä terapiassa ja välillä juttelin psykiatrien kaa. Pääsin siitä yli vasta lukioaikoina. Se et rakastin sua, ja se ettet enää pitäny yhteyttä ei ollu hyvä yhdistelmä." Tuo kertoo. En odottanut ihan tälläistä. Tulipa jotenkin kauhea olo, että minä olen tämän aiheuttanut. Olen vain hiljaa. Tunnen kuinka silmiäni alkaa kirvelemään. "Mä ymmärrän jos et haluu olla mun kanssa sen kummosissa tekemisissä enää. Toi on ihan kauheeta mitä mä tein." Sanon. "Ei Aleksi. Mä en ikinä lakannu rakastamasta sua. Se ei ollu sun vika. Et sä olis muuttanu, sun isä sut vei." Tuo sanoo. Rakastako se mua edelleen?! Kaiken sen kivun jälkeen...se rakastaa mua. Ei se ansaitse mua, Olli ansaitsee parempaa. "Ootko sä varma? En mä haluu et yrität antaa ittestäs mulle vaa säälistä vastakaikua." Vastaan. Ei Ollin mun takia tarvitse sanoa tollasta. "No en välttämättä rakasta samalla tavalla, mutta en mä sitä kiellä ettenkö mä haluis sua takasi." Hän vastaa. En odottanut tämän illan menevän tähän.

-Niko-

Minna sanoi tulevansa kotiin ennen kuutta, ja kello on kahdeksan. Olen yrittänyt soittaa hänelle kymmeniä kertoja, laittanut viestejä sitäkin enemmän. Soittanut jopa hänen ystävilleen ja vanhemmilleen. Kukaan ei ole nähnyt häntä tänään. Ei ole hänen tapaistaan olla ilmoittamatta toisaalla.

Säikähdän kun kuulen avaimen menevän lukkoon. Ponnahdan sohvalta ylös ja kävelen ripeästi eteiseen. Minna ottaa juuri kenkiään pois eikä huomaa minua. "Missä sä olit!" Kysyn ehkä vähän liian kovaa. Hän nimittäin säikähti ja käänsi katseensa minuun. Hänellä oli ripsivärit poskilla ja jotain punaista naamassa. Eikä ollut vain naamassa. Näyttää vähän vereltä. "Mitä on käyny? Miks sulla on kaikki ihan veressä?" Kysyn jo rauhallisemmin. Ei olisi pitänyt alunperinkään kiihtyä.

-Olli-
Olen kävelemässä kotiin. Katselen mustia maihareitani ja mietin minun ja Aleksin välistä keskustelua. Aleksi painotti ettei halua ahdistaa mun oloa enää. Siksi sovimmekin väliemme menevän omalla painollaan. Kummallekkaan ei tule siitä stressiä tai paineita. Samalla tavalla kun jotkut vanhat teini säädöt. Onneksi en ole enää angsti huumoksessa.

Kotiin päästyä huomaan olevani keskellä läävää. Miten en ole sisäistänyt tätä kaosta aikaisemmin. Ei kai auta, pakko se on siivota

———————
Olen pahoillani näin pitkästä tauosta. Ei oo ollu aikaa kirjottaa🥲