When I understood (finnish) ON HOLD

Aamu

Hei vain.
Olen Nico di Angelo, kreikkalaisen manalan valtiaan, Haadeksen, poika. Olen puolijumala, eikä siinä ole mitään hienoa. Puolijumalana oleminen tarkoittaa suoraan sanottuna sitä, että joudut jatkuvasti hirviöiden silmätikuksi ja sitä, että joudut miettimään lukemattomia kertoja, mitä teet seuraavaksi jottet kuolisi. Ei ollenkaan kivaa. Varsinkaan, jos on Haadeksen lapsi.
Haadeksen lapsena eläminen on hankalaa. En ole tervetullut oikein minnekkään, paitsi jos siellä on joku, joka välittää minusta, eikä heitäkään ole paljoa. Isäni itsessään on jo tarpeeksi syrjäytynyt, joten miksi kukaan välittäisi hänen pojastaan? Mietipä sitä.
Elämäni on ollut yhtä hullunmyllyä. Puolijumalien elämä on sellaista ja niin tulee aina olemaan. Mutta silti joka kerta, kun kerron tarinani (eli erittäin harvoin, koska olen hyvin epäsosiaalinen) kuuntelijani vaikenee eikä pysty keksimään enään mitään hullumpaa.
Synnyin aivan eri vuosikymmenellä, reilusti yli puoli vuosisataa sitten. Minulla oli isosisko, Bianca. Yhtäkkiä meidät vietiin kasinohotelli Lotukseen, jossa me asuimme 2000-luvulle asti vanhentumatta. Viimein tuli mies, joka vei meidät erääseen sotilaskouluun. Siellä me sitten jatkoimme elämäämme, tiukassa kurissa.
Sitten elämääni ilmaantui Percy Jackson.
Hän haki meidät pois koulusta erään hirviön takia. Olin silloin aika pieni, etten vielä tajunnut, mitä oikeasti tapahtui. Pelasin tyhmää korttipeliä, Mythomagicia, jonka takia luulin, että hirviöt ja jumalat ovat pelkkää peliä, jossa on elämiä ja osumapisteitä, enkä pystynyt käsittämään, että hirviöihin menehtyneet sankarit kuolevat oikeasti. Kuten Bianca.
Siskoni Bianca. Hän on vieläkin minulle kipeä puheenaihe, ja joskus, kun puhun Hazelille, kutsun häntä virheellisesti nimellä Bianca. En tee sitä tahallani enkä edes kovin usein, mutta se on aika paha virhe. Pelkästään se, että käytän sitä nimeä, tekee minulle pahan mielen, mutta että miltä se Hazelista tuntuu... sen näkee, vaikka hän kuinka yrittäisi esittää ettei se haittaa.
Hazel on mahtava ihminen. Hän tuntuu hyväksyvän, kun muut hylkäävät, ja pitävän huolta välittämättä siitä, miten muut näkevät sinut. Sellaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän, jopa minä myönnän sen, vaikka en edes viihdy ihmisten seurassa. Yhden tietyn seurassa kuitenkin aina viihdyin.
Percy Jacksonin.
Percy vaikutti mukavalta heti alusta lähtien. Hän piti minusta hyvää huolta, kun Bianca oli... sanotaan vaikka että kun Bianca ei enää ollut täällä huolehtimassa minusta. Percy tosiaan tuntui olevan täällä, jotta voisi huolehtia minusta. Olen vieläkin katkera siskoni kuolemasta, mutta en kanna Percylle kaunaa. Minä nimittäin ihastuin häneen.
Se kuulostaa oudolta, mutta niin on. Olin ihastunut saman sukupuolen edustajaan. Ja kun viimeinkin ymmärsin, että minun aatteeni meistä eivät olleet järkeviä, koko ajatus kuulostaa aivan hullulta ajan hukkaukselta. Hänellä on jo tyttöystävä, Annabeth, ja he ovat lähdössä tänään opiskelemaan, täältä Puoliveristen leiristä. Minua ei enää haittaa, että minä en voi saada Percya, sillä eilen kerroin hänelle tunteistani, Annabethin kuullen. Percy oli hieman tyrmistynyt, mutta Annabeth otti asian tyynemmin. Hän vain hämmentyi hetkiseksi ja alkoi hymyillä. Hän antoi jopa ylävitosen. Mahtavaa. Hän ei käyttäytynyt kuin olisin friikki. Ja minusta oli vain hauskaa nähdä Percy niin hämmentyneenä. Tämä oli varmaankin ensimmäinen asia, josta olen oikeasti iloinen itseni puolesta.
He lähtevät tänään Puoliveristen leiristä. Siellä minä nytkin olen. Olen mökissäni, Haadeksen lasten synkässä leirituvassa. Istun sängylläni ja katson sänkyä, missä vielä toissayönä oli nukkunut Hazel. Hän oli lähtenyt Uuteen-Roomaan Frankin ja Reynan kanssa, ja he olivat vaatineet minua käymään siellä vähintään kerran kuukaudessa. Minulla ei ole hajuakaan miksi, mutta olin kovin onnellinen, että niin kävi. He saivat palata leiriinsä rauhassa, koska Octavianus oli kuollut eikä enää ollut innoittamassa sotajoukkoja tappamaan "pettureita".
Hän oli kuollut. Vaikka olenkin Haadeksen, manalan valtiaan, lapsi, ei se silti tarkoita että pitäisin tappamisesta ja kuolleista. Minusta oli todella outoa, että Leo Valdez oli kuollut. Tai siis hänen kuolemansa oli outo. Yleensä aistin kuoleman, mutta tässä oli jotain erilaista. Ehkä aivoni olivat vai ylikuormittuneet kaikesta toiminnasta.
En pysty käsittämään, että Valdez on poissa. Hänellä oli huono tapa vitsailla tosi ärsyttävästi, putkahdella esiin aina kun ei toivoisi ja kitata kahvia aamuisin kuppikaupalla. En pitänyt hänestä erityisemmin, mutta minun piti tutustua Leoon Hazelin vuoksi. Hazel oli kertonut miksi, ja en tahtonut tehdä Hazelille vaikutelmaa, että Hazelin entisen elämän poikaystävän lapsenlapsenlapsi (pitkä tarina, sori) olisi minusta typerä henkilö. Hazel oli tykännyt Leosta samalla tavalla kuin katsoisi vanhoja valokuvia perheestään. En halunnut kaataa valokuville mitään, mikä voisi pilata ne lopullisesti. Hazelin vuoksi.
Havahduin mietteistäni, kun yksi luunpala putosi seinältä. Se ei ikinä pysy paikallaan. Huokaisin, nousin sängyltäni ja lähdin aamiaiselle yksikseni.
Matkalla ruokailupaviljonkiin kuulin tutun äänen huutavan minua jostain kaukaa takaani.
"Hei! Nico, odota!"
Se oli Will Solace Apollonin mökistä. Hän oli ollut minulle aika kiltti sodan jälkeen, halusi saada minut kuntoon.
"Moi, Will." sanoin hiukan ärtyneenä. Minulla oli jo kova nälkä ja jouduin odottamaan henkilöä, joka oli edellisiltana pommittanut minua grillimakkaroilla.
Will saapui kohdalleni vähön puuskuttaen. Hän kohensi ryhtiään, haroi vaaleita hiuksiaan ja virnisti.
"On kuule kiva aamu. Aina voitetun sodan jälkeen aurinkoinen ja rauhallinen aamu on kiva."
"Senkö kertomisen takia tahdoit juosta minun luokseni?" kysyin kulmakarvoja kohottaen.
Will naurahti. "En sen takia. Halusin vain tulla samaa matkaa."
Kuitenkin hän sanoi anteeksipyynnön, ja sanoi käyvänsä pienillä asioilla. Ja niin hän lähti toiseen suuntaan.
Tässä vaiheessa huomasin, että Will tahtoi tutustua minuun vapaaehtoisesti. Ollessani laivassa minä olin huomannut, että laivan matkustajat olivat tutustuneet minuun vain kahdesta syystä: koska olin retkellä mukana ja koska olin Hazelin melkein-veli. Tämä oli erilaista. Kiva tunne. Mielialani nousi juuri palkin ylöspäin. Ja toisen palkin se nousi, kun sain ruokaa.
Sodan voittamisen kunniaksi ruokalapaviljongin pöydät oli yhdistetty pariksi suureksi pöydäksi, joissa sai istua miten tahansa ja keiden tahansa kanssa vain tahtoi. Näin Piperin ja Jasonin syömässä salin reunassa. He olivat kiva pari. Piper nauroi jollekkin ja Jason hymyili. He eivät huomanneet minua, mutta se ei haitannut. Annoin heidän syödä rauhassa. Percy ja Annabeth eivät olleet siellä. Se kävi minulle oikein hyvin. Heillä oli edessä yhteinen kouluvuosi, enkä halunnut pilata sitä millään tavalla puhumalla mistään liian vakavasta tai ikävästä asiasta.
Vau. Alan käydä tunteelliseksi.
Istuuduin rauhalliseen nurkkaan, ja aloitin ruoan ottamisen. Pian kuitenkin Will palasi ja istuutui minua vastapäätä. Halusin peittää närkästykseni, mutta en osannut. Minua alkoi ärsyttää, että hän seurasi minua joka paikkaan.
"Joo, olen tässä siksi, että haluan tutustua sinuun paremmin. Vaikutat hyvältä tyypiltä. Yleensä kaikki hyvät tyypit ovat joskus olleet syrjäytyneitä", Will selitti naama virneessä. Mikä minuun oli mennyt? En saanut silmiäni irti hänen silmistään. Eikä hän ilmeisesti minun. Aika vaivaannuttavaa.
Yhtäkkiä hän säpsähti ja alkoi lastata ruokaa lautaselleen. Tein samoin. Emmekä me puhuneet enää sillä aamiaisella. Tunsin jotain uutta sydämessäni. Se tuntui samankaltaiselta kuin silloin, kun olin ihastunut Percyyn, paitsi paljon voimakkaampana.
Ei. En minä voinut rakastua Will Solaceen. En vain voi. Mutta silti toinen puoli minusta huusi, että anna asioiden kehittyä ja toimi vasta sitten. Ja päätin, että tämä osa minua oli oikeassa. Minun pitäisi antaa asioiden kehittyä, ja vasta sitten miettiä. Nyt en saa sanoa juuta enkä jaata.
Kunpa olisin vain tiennyt. Olisin voinut vain voinut toimia. Sillä Will tunsi samoin minua kohtaan.