When I understood (finnish) ON HOLD

Elviskaksoset

En voi uskoo tätä, kaks votee ja 29 lukijaa! :) No eihä se paljoo oo mut mä olin ite oottanu vähemmän, kiitos kiitos kiitos!!!!
--------------------------------------------------------------------------------------Havahtuessani makasin kylmällä lattialla. Ympärillä haisi järkyttävästi lehmänjätöksiltä. Käteni ja jalkani olivat sidottu vahvalla köydellä. Kuulin puhetta, ja tajusin, ettei minun kannattamut liikkua ennen kuin olin varma, että puhujat olivat vaarattomia. Höristin korviani, jotta saisin puheesta selvää. Pian kuitenkin sain selville, etteivät puhujat, joita oli luultavasti kahdesta kolmeen, puhuneet oikein hienostunutta kieltä. En siis kerro kaikkea samalla tavalla, koska osa sanoista oli niin... No antaa olla. Sanotaan vaikka, että jätän kirosanat pois.
Ensimmäinen ääni sanoi:
"Mitä me siis oikein tehää tolle poitsulle?"
Toinen vastasi:
"Ootetaa et se herää. Sit mietitään, koska sil voi olla jotai jonka ansiost se pääs tänne. Kuolevaiset eikä kaikki puolijumalatkaa pääse tänne. Sen pitää olla voimakas. Ja hyväl tuuril tää on se jota me ollaa odotettukki."
Uskallauduin raottamaan silmiäni, mutta vain sen verran, että näkisin puhujat. Ja näky oli yhtä ällöttävä kuin paikan haju.
Edessäni parin metrin päässä oli kaksi miestä, jotka olivat suunnilleen 190-senttisiä. Heillä oli Elvis Presley-tyyliin laitetut tukat, vaikkakin ne näyttivät, etteivät niitä olisi pesty vähintään viiteen vuoteen. Vaatteetkin olivat erittäin elvismäiset - mutta yllätys yllätys, likaisemmat. Kimaltelevat kokohaalarit (toisella sininen, toisella pinkki) olivat täynnä ruokatahroja. Ja kauhukseni en ollut varma, oliko niissä ketsuppia vai verta. He olisivat voineet olla kaksoset, jotka fanittavat Elvistä hullun lailla. Ai niin, ja he olivat läpikuultavia.
"Vainajia," ajattelin mielessäni. "Heistä lähti se vainajien läheisyyden tunne."
Suljin silmäni ja jatkoin kuuntelua.
"Drew, oot nero!" iloitsi pinkkipukuinen.
Sinipukuinen (ilmeisesti nimeltään Drew) tuhahti. "Oisit vissiin keksiny saman, Stephen, jos et ois nii tyhmä."
"Toi ei ollu kivaa, en mä ny oikeest oo tyhmä!"
"Ootpas!"
"Enpäs!"
Keskustelu oli typerä. Naurahdin vahingossa kaksosten riitelylle, ja tajusin virheeni liian myöhään. Äännähdykseni havahdutti heidät, ja tunsin, kun kaksi silmäparia kääntyi katsomaan minua.
"Se tais..."
"Joo joo, kyl mä tiiän et poika heräs! Kuulin kun se nauro meille." Drew keskeytti kaksoisveljensä.
Sydämeni takoi kuin viimeistä päivää. Olin tehnyt aloittelevan taistelijan virheen, eli osoittanut kuulleni heidän keskustelunsa tietämättä, mitkä olisivat seuraukset. Toivottavasti he eivät ole kärsimättömiä niin voisin kertoa, miten jouduin tänne.
Miehet kävelivät (tai oikeastaan leijuivat) luokseni. Pinkkipukuinen mies, Stephen, tuijotti minua hämmästyneenä. Makasin maassa, mutten enää teeskennellyt nukkuvaa. En uskaltanut liikuttaa sormeakaan, ja tuijotin sivulle katse lasittuneena.
Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisen rauhan jälkeen Stephen sanoi:
"No nyt ku se heräs, mitä me tehään sille?"
"Urpo, meijän pitää sitoa se tohon tuoliin ja puristaa siltä kaikki liikenevä tieto, ja sitte... No katotaa mitä sitte tehään tolle."
En enää kestänyt. Se oli jotain todella raivostuttavaa. Olin tottunut siihen, että minua pidettiin outona, mutta kaksoset puhuivat minusta kuin riistaeläimestä.
Nousin seisomaan, oikaisin selkäni ja tuijotin kaksosia takaisin.
Ja tunsin itseni todella pieneksi, mutta se on vain sivuseikka.
Keräsin koko rohkeuteni ja kysyin heiltä:
"Keitä te olette ja miksi minä olen täällä?"

Ei vastausta.

Kiusallinen hiljaisuus.

Minuutteja kului.

Tuijotuskilpailu jatkui ja jatkui.

Ja lopultakin Drew avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta se ei ollut ihan mitä olisin halunnut, sillä hän huusi:
"Sido poika!"
Refleksini olivat aivan liian hitaat tainnutuskaasun jäljiltä enkä edes ehtinyt vastustella, kun Stephen hyökkäsi kimppuuni. Hänellä oli köyttä ja nopeat kädet, joten hän sitoi käteni noin viidessä sekunnissa minun rimpuillessani. Yritin juosta pakoon, mutta Drew sai minut kiinni. Hän pakotti minut istumaan tuoliin, johon Stephen sitoi minut. Kirosin mielessäni tyhmyyttäni.
Drew alkoi heti ahdistella minua kysymyksillään.
"Kuka sä oikeen oot?"
En vastannut.
"Ootsä puoliveristen leiristä?"
Ilmeestäni ei voinut päätellä mitään.
"Miten sä löysit tänne? Onks sul aseit?"
No ei tämä 'viisaampi kaksonen' kovin välkky ollut. Musta styksinrautamiekkani roikkui nimittäin vyötärölläni.
Drew vilkaisi nopeasti minua mulkoilevaan Stepheniin ja murahti häijysti.
"Kuules poitsu, mulla ja velipojallani on paljon pahempiiki aseit ku se tainnutspommi, jote anna kuuluu! Kuka oot, miks oot tääl ja mistä tuut?"
En tahtonut paljastaa tietoja itsestäni ennen kuin tietäsin enemmän kaksosista. Siksi vastaamisen sijasta näpäytin kaksosille:
"Kerron itsestäni sen jälkeen kun olette vastanneet minun minun kysymyksiini."
Vastustaminen taisi olla uutta kaksosille, sillä he molemmat häkeltyivät. Pian kuitenkin Drew (joka oli viisaampi kaksosista!) kysyi minulta:
"Ookoo, mut mitä sä oikee kysyitkää?"
Jos käteni olisivat olleet vapaat, olisin varmaan läpsäyttänyt käteni naamaani. Toistin kuitenkin kärsivällisesti kysymykseni typerille elviskaksosille.
"Minä kysyin, että keitä te olette ja miksi minä olen täällä?"
Kaksoset alkoivat röhöttää sikamaisesti yhtä aikaa.
"Oletpa sinä hauska!" hohotti Stephen.
"Mä oon Stephen ja mun kaksoisveli tossa vieressä on Drew. Ja me tykätään Elviksestä", joka oli minusta sanomattakin selvää.
"Nii, ja sä oot tääl koska sä tulit tänne ihan ite!" totesi Drew.
Hyvät Olympoksen jumalat, kuinka jotkut osaavatkin olla tyhmiä - tai esittää sellaisia.
"En tarkoita juuri noita tietoja, ne tiedän itsekin, koska en ole yhtä tyhmä kuin te olette. Kysymyksilläni tarkoitan, että miksi te olette kuolleita ja miksi te olette täällä ja miksi te sieppasitte minut?"
Drew kohotti kulmiaan. Sitten hän nyökkäsi.
"Selvä sitten. Me kerrotaan, keitä me ollaan, jos sä kerrot ensin, kuka sä oot."
"Ei käy, te kerrotte ensin keitä te olette!"
"Kuule poika, ei se niin voi mennä. Me ollaan ootettu tässä tyyliin kakskyt vuotta yhtä tiettyy tyyppii joka tulee tänne, ja me ei voida kertoo meijän salaisuutta enne ku me tiietään kuka sä oot. Sähän voisit vaa juosta pakoon ja kertoo meistä."
Juosta pakoon? Hauskaa. Minut oli köytetty tuoliin.
Punnitsin vaihtoehtoja, ja päädyin tulokseen, että kertoisin mahdollisimman vähän yksityiskohtaisia tietoja itsestäni.
"Tehdään niin," sanoin elvispukukaksosille. "Minä kerron ensin."
Stephen virnisti tyytyväisenä. "Niin sitä pitää!" Ja Drew mulkaisi häntä.
Henkäisin syvään ja aloitin.
"Olen Nico di Angelo ja tulen Puoliveristen leiristä. Olen Haadeksen poika, ainoa sellainen. Olin tänä aamuna kävelyllä, kun aistin vahvan Haadeksen magian täälläpäin. Sellaisia esineitä, joissa on jumalallista magiaa, on olemassa siellä täällä, ja sellaiset ovat aina vaarallisia. Luulin, että täällä olisi sellainen, joten tulin tänne. Sitten te tulitte ja tainnutitte minut... mitä kello nyt onkaan?"
"Puol viis, sä olit tajuttomana parisen tuntii", vastasi Drew.
Tajusin, että Stephen ja Drew olivat vilkuilleet minua koko selitykseni ajan. Etten minä vain olisi...
Stephen keskeytti ajatukseni. "No siis me niinki luvattiin kertoo sulle niinku meijän stoori ja no niinku Drew sano et se vois niinku kertoo sen sulle."
"Nii me ajateltii," sanoi Drew. "Joten nyt me sitte kerrotaan se ekaa kertaa kahteen-kolmeenkymmeneen vuotee."
"Me synnyttii Areen lapsiks jossai nelkytluvun puoles välis ja me asuttii Puoliveristen leiris niinku säki. Mut sit joskus viistoistavuotiana me taidettii innostuu liikaa sotimisest ja verenvalutuksest ja kerran... kerran me tapettii vahingos lipunkaappaukses pari leiriläist." (Stephen alkoi tässä kohtaa vollottaa onnettomasti.)
"Ne ketkä me tapettii, oli Demeterin poju ja Hermeen tyttö. Me ei saatu enää osallistuu lipunkaappaukseen ja me saatii pari muutaki rangaistust, mut meit hävetti iha sikana ja me karattii leirist. No sit yhtenä yönä me ei vartioitu meijä leirii ollenkaa ja me oltii vähä liian itsevarmoi ja vaa nukuttii ija sit sinne tuli joku hirviö joka tappo eka Stephenin ja sit mut." Tässä kohtaa Drew huokaisi säälittävästi, ja olisin varmaan alkanut sääliä heitä, ellen olisi ollut järkyttynyt siitä, mitä he olivat tehneet leirissä.
"Sitte manalas meijät tuomittii sinne kentälle mis kaikki normit oli, siihe tavalliseen harmaaseen kenttään, koska me ei tapettu tahallaa vaa vahingos ja me kaduttii ja hävettii sitä ja oltii suostuttu rangaistuksii iha mielellää mut sit Haades tuli ja tarjos meille tehtävää, jossa meijän pitää oottaa ja oottaa -kuolleina - yhtä poikaa, joka vapauttaa meijät tästä tehtävästä. Meijän pitää vaan antaa sille yks juttu ja sit meijän tehtävä maan pääl on loppu. Kun me ollaa annettu se juttu, me jotenki kadotaa ja me päästää Elysiumii, joka on aika paljon tarjottu vaik me tehtii nii pahoi asioit elämäs. Siin se meijä tarina nyt oli ja täällä me ollaa vieläki oottamas."
Tarina oli raaka. Raaka, mutta aito, sen kuuli äänestä. Edes Apollon ei pystyisi näyttelemään tai edes sepittämään tuollaista tarinaa. Se oli aito. He puhuivat totta. Ja leirissä itseasiassa puhuttiin vähän väliä 1900-luvun leirimurhista, mutta koskaan ei mainittu, kuka murhasi, ketä murhasi, mikä oli tarkka vuosi, mistä mökeistä uhri ja murhaaja olivat. Nyt tiesin yhden tarinan, mutten koskaan aikoisi jakaa sitä leiriläisille. En koskaan.
"Kuka on tämä henkilö, jolle teidän piti antaa se esine?" kysyin yrittäen esittää välinpitämätöntä.
"Mitäs Haades sanokaa? Kolmas kerta toden sanoo." Stephen sanoi.
"Niin hän sanoi." vahvisti Drew.
"Ja sinä, Nico di Angelo, Haadeksen poika, olet kolmas," kaksoset sanoivat yhteen ääneen.
En häkeltänyt. Olin tiennyt sen jo hetken aikaa - mutta en ollut odottanut tätä.
He ojensivat minulle täyden teepaketin ja alkoivat hajota.
"Mitä-" Enkä ehtinyt sanoa muuta ennen kuin Drew huusi minulle ennen täydellistä katoamistaan:
"Ymmärrät kun tarvitset sitä!"
Ja kaksoset katosivat.
Köyteni katosivat myöskin ja venyttelin raajojani. Nousin seisomaan, ja katsoin maassa kohtaa, mihin Drew ja Stephen katosivat. Siinä oli vain kaksi pientä länttiä kimalletta. Sinistä ja pinkkiä.