When I understood (finnish) ON HOLD

Eksyn ajatuksiini

Di immortales, siitähä on vast varmaa 2 viikkoo kun mul oli 29 lukijaa ja 1 vote...? Ei oo totta, kiittikiittikiitti! Nii ja sori et täs tarinas kävellään aik paljon... :D
-------------------------
Katsoin kimallekasaa. Siinä olivat ainoat fyysiset jäänteet kahdesta Areen pojasta, ketkä olivat juuri jättäneet tämän maailman.
Enkä todellakaan tiennyt mitä ajatella Drewistä ja Stephenistä. He olivat ensin tainnuttaneet ja sitoneet minut, mutta sen jälkeen käyttäytyneet katuvasti ja inhimillisesti - vaikka olivat eläessään tappaneet.
En jotenkin kestänyt katsoa kimallekasoja, niissä oli jotakin karmivaa. Käännyin siis poispäin ja puristin teerasiaa kaksin käsin. Odotinko, että jotain tapahtuisi? En todellakaan voinut. Ihmeiden pitää tapahtua yllättävällä hetkellä, ja tämä ei lukeudu sellaisiin.
Seisoin vielä hetkeltä tuntuvan ajan selin kimalteeseen, jonka jälkeen päätin lähteä takaisin leiriin. Leiriin, missä olivat Piper ja Jason. Ja Will.
  Mielessäni minua hymyilytti, mutten saanut fyysistä hymyä aikaiseksi. Will tuli mieleeni joka asiasta.
  Astuin huoneesta ulos, ja tulin taas kirkkomaiseen saliin.
"Olin siis tullut tänne vain teelaatikon takia", ajattelin hiukan pettyneenä. "Ei nyt tästä reissusta urotekoa tullutkaan."
  'Kirkosta' pois astuessani jouduin siristämään silmiäni. Aurinko on kyllä ihmeellinen asia. Vaikka oli jo ilta, se onnistui aina vain häikäisemään. Apollon pääsee parin tunnin päästä matkansa päätökseen sen päivän kannalta. Sitten hän menee siihen nepalilaiseen ravintolaan, mistä pitää. Niin ja hän on Willin isä.
Will, Will, Will. Aina vain Will. Aloin yhä vain enemmän uskoa, että Will tulisi olemaan minun seuraava erehdykseni. Toivottavasti hänkin pitäisi minusta, sillä tavalla. Olisi aika ikävää, jos ei. En tahdo tehdä tästä uutta minä-pidän-percysta-mutta-hän-seurustelee-ja-minua-nolottaa -ongelmaa. Will saisi luvan ymmärtää. Muuten olisi aika tukalat paikat.
"Joo, olen tässä siksi, koska haluan tutustua sinuun paremmin." Willin aamuiset sanat tulvivat mieleeni. Hän oli kävellyt vapaaehtoisesti kanssani ruokapaviljonkiin. Istunut kanssani. Jutellut minulle. Ehkä asiat eivät olleetkaan ihan hullusti.
En ajatellut hymyillä, mutta yhtäkkiä minut valtasi lämmön tunne. Kävelin vielä hetken, ennen kuin tajusin, mistä lämpö tuli.
Olin kävellyt metsäaukealla kokomustissa vaatteissa.
Lämpö ei tullutkaan siitä, että olin iloinen, mutta hällä väliä. Olin liian iloinen murehtiakseni asiaa läpikotaisin. Onko siinä mitään järkeä? No ei varmana ole. Melkein missään ajatuksissani ei ole järkeä, vai onko? Toivottavasti en joudu koskaan jakamaan ihan kaikkea jollekulle, edes Hazelille. Se olisi aikamoinen katastrofi. Varsinkin jos joutuisin kertomaan sen "seitsemälle valitulle" niin kuin leirissä heitä nykyään kutsuttiin. Tai oikeastaan kuudelle. Valitettavasti Leo Valdez oli poistunut keskuudestamme.
En ollut koskaan pitänyt Leosta, minusta hän oli naurettava. Hänen vitsinsä olivat mielestäni mauttomia, mutta hän oli ollut urheampi, älykkäämpi ja lojaalimpi kuin oli antanut itsestään kertoa. Hän oli syöksynyt varmaan kuolemaan vain pelastaakseen leirin ja ystävänsä. Todennäköisesti en rämpisi täällä keskellä suota ihan toisessa suunnasta leiriä ilman hänen uhrautumistaan...
Kirosin äänekkäästi. Olin antanut ajatusteni viedä itseni aivan toisiin maailmoihin, niin että olin väärässä suunnassa. Joutuisin palata parisataa metriä takaisinpäin ja sitten vain vähän matkaa takaisin leiriin. En todellakaan pitänyt siitä, että hukuin ajatuksiini tällä tavalla.
"Jonain päivänä saatan itseni vielä surman suuhun", ajattelin kiukuspäissäni, kun lompsin pois sammalmättäiseltä suolta.
"Athenen lapsilla on varmaan jatkuvasti tällaista."
Märkää suota jatkui vielä pari minuuttia. Lopulta pääsin sieltä pois - lenkkarit läpimärkinä. Välillä toivoin omaavani Percyn kyvyt. Hän aistisi veden eikä kastusi tällaisesta. Se kyky olisi todella minulle tarpeen.
  Jatkoin matkaa taivaallisen kuivalla polulla. Ei matka nyt kovin kummoinen ollut, halusin vain päästä pois metsästä. En aikonut tulla pitkiin aikoihin takaisin, koska ne kimallekasat olivat olleet jotenkin karmivat ja jos ne leviäisivät metsään... Se olisi inhottavaa.
  Ensi kerran kävelyreissuni lähtisi Uuteen-Roomaan päin. Tahdoin tavata Hazelin ja Frankin ja nähdä, miten siellä menee.
  Heistä tuli mieleen aamuiset ajatukseni jollekulle juttelemisesta. Minun pitäisi kertoa Piperille. En haluaisi, mutta pitäisi. Saattaisin saada neuvoja miten menetellä. Ainoat henkilöt, jotka tällä hetkellä tiesivät rakkausasioistani, olivat Jason, Percy ja Annabeth. En ollut kertonut vielä edes Hazelille, ettei hän alkaisi pelkäämään minun syrjäytyvän. Vaikka olin jo syrjäytynyt.

A/N: Anteeks aika lyhyestä ja melko turhasta kävelykappaleesta, mut just nyt mul ei ollu ideoita mistä kirjottaa. Seuraavas kappalees tulee taas vähä enemmän tapahtumia, joten älkää hermostuko, nää Nicon ajatukset on vähä ykstoikkosia :)