Sielun sirpaleet

1

I no longer believed in the idea of soul mates, or love at firts sight. But I was beginning to believe that a very few times in your life, if you were lucky, you might meet someone who was exactly right for you. Not because he was perfect, or because you were, but because your combined flaws were arranged in a way that allowed two separate beings to hinge togerher.

Happea. Tarvitsin happea. Keuhkot tuntuivat puristuneen kasaan. Iso möhkäle oli asettunut jonnekin sydämen tienoille. Tuntui kuin voisin hukkua. Hukkua siihen kaikkeen ahdistukseen. Ahdistuksen suuret aallot iolivat lyöneet vasten minua kuluneen päivän aikana. Nyt vastassani näytti olevan aalto, joka päihittäisi minut, löisi pääni yli. Vetäisi mukana syvyksiinsä.

En voinut jäädä siihen. Piti saada raikasta ilmaa. En halunnut sortua viiltelyyn kahden viikon jälkeen, ajatukset pitäisi siirtää muualle. Kaksi viikkoa, eikä yhtäkään uutta arpea ranteessani. Saavutus. Nousin vaivoin ylös sängyltä, jota en ollut vaivautunut petaamaan. Itse asiassa en ollut vaivautunut sen petaamiseen pitkään aikaan. Nappasin pipon tuolilta ja tungin sen syvälle päähäni. Kuulokkeet menivät kuin automaattisesti korville ja niistä alkoi pauhaamaan musiikki. Käänsin äänenvoimakkuuden täysille, unohtaakseni ajatukseni.

Siitä lähtien kun muutin äidin helmoista Lontooseen, elämäni oli ollut aika tavalla sekaisin. Viime kesän olin ollut onnellinen, mikään ei ollut pidätellyt minua. Vietin elämäni parasta aikaa. Sitten kesä hävisi ja sen tilalle saapui syksy, vieden onnelisuuden mukanaan. Olimme äidin kanssa yhteistuumin uskottelleet, että uusi elämä ja uudet kuviot saisivat minut takaisin kiinni elämään. Asia oli päinvastoin. Masennus oli lyönyt vasten kasvojani kahta kauheampana ja oli vain ajan kysymys milloin luovuttaisin sille villinä riehuvalle kivulle.

Vetäisin kirpeää syysilmaa keuhkoihin. Puhaltelin hiljakselleen höyrykiehkuroita ilmaan samalla kun talsin pois kerrostalon pihasta. Taas sama kerjäläinen, saman talon edessä, sama vaativa ilme kasvoillaan. Tunnustelin taskujani ja heitin sieltä löytyneen lantin miehen edessä olevaan keräyslippaasseen. Tämä soi minulle kiitollisen hymyn ja sanoi:
" Sinä olet hyvä ihminen, Jumala muistaa sen."
Hymähdin poissaolevasti. En oikeastaan ajatellut minun olevan hyvä ihminen. Jos minulla oli ylimääräistä, miksi en antaisi sitä niille jotka sitä tarvitsisivat. Kello oli paljon, ihmisiä käveli harvakseltaan pitkin katuja. Äiti oli kieltänyt minua menemään ulos yksin myöhään, se voisi olla vaarallista. Tässä minä taas olin, vähät välittäen äidin neuvoista. Joskus äidin neuvot olivat oikeasti järkeviä, ja olisin päässyt elämässäni helpommalla jos en olisi ollut niin uppiniskainen. Eräskin neuvo koski silloista poikaystävääni, josta äiti ei pitänyt yhtään. Äiti sanoi, että hän oli vain yhden asian perässä ja minä en uskonut. Olisi pitänyt uskoa, sillä sillä naisella on harvinainen kyky lukea ihmisiä. Eroa seuraavat kuukaudet olivat yhtä painajaista.

" Mitäs noin nätti tyttö tekee täällä tähän aikaan yksin?" Humaltunut ääni kuului takaani ja tunsin kuinka iso kämmen tarttui minua hartiasta. Vetäydyin nopeasti hänen otteestaan ja astahdin askeleen kauemmas. Viina löyhkäsi miehestä metrien päähän ja hajusta päätellen hän oli laskenut allensa muutamaan otteeseen.
" Älä koske muhun" sähähdin vihaisesti. Mies ei ollutkaan kovin vaarallinen, sillä hänen ajatus oli sumentunut alkoholin vaikutuksesta, eikä hän todennäköisesti saisi minua kiinni jos lähtisin juoksemaan. Silti minua pelotti. Jalkani liimautuivat katukiveykseen, enkä osannut liikahtaakkaan. Yleensä kadut vilisivät ihmisiä öisinkin, mutta tänään asia oli toisin. Muutama ihminen käveli kauempana, mutta he olivat liian kiireisiä huomatakseen ahdinkoani. En saanut sanaa suustani, toimintakykyni vaikutti jäätyneen. Mies astui lähemmäs minua ja tunsin kuinka karhea käsi siirtyi poskelleni. Avasin suuni ja huusin. Huusin niin, että varmasti koko kaupunki kuuli. Mies loi vihaisen katseen minuun.
" Ei sinua kukaan kuule. Ketään ei kiinosta."
Mies liu-utti käsiä alemmas vartalollani ja asetti ne vyötäisilleni. Mies lähestyi kasvojani huulet raollaan. Käänsin kasvoni nopeasti pois. Suljin silmät - tämä ei vain voinut tapahtua.

" Hoi siellä, irti siitä tytöstä! " Pelastavan enkelin huuto katkaisi miehen puuhat. Tunsin kuinka mies riuhtaistiin pois luotani. En halunnut avata silmiäni vieläkään. Käteni tärisi ja sydän pumppasi rinnassani ennätysvauhtia. Kuulin nahistelunääniä
" Oletko sinä kunnossa? "
Raotin silmiäni. Ensiksi katseeni kohdistui mieheen joka raahasi minua ahdistellua juoppoa kauemmas. Katseeni siirtyi edessäni seisovaan mieheen ja niihin hämmästyttävän sinisiin silmiin. Katseesta paistoi huoli - huoli tytöstä jota hän ei edes tuntenut. Nyökkäsin hitaasti. Aivoni olivat vieläkin hieman hämärän peitossa. Toinen miehistä käveli nurkan takaa takaisin luoksemme huolestunut ilme kasvoillaan.
" Eikai se kerennyt tehdä mitään?" Tämä kysäisi kun pääsi lähemmäs. Pudistin uudemman kerran päätäni ja päästin kurkustani epämääräisen äännähdyksen.
" Hei sähän täriset. Ota tää! " sinisilmäinen mies huomautti ja ojensi mustaa nahkatakkiaan minulle. Minulla oli vain lyhythihainen, joka paljasti rikotut ranteeni selvästi. Kiitollisena työnsin käsivarteni liian suurin hihoihin.
" Kiitos", kuiskasin käheällä äänellä. Rykäisin kurkkuani ja yritin saada järkeviä sanoja ulos suustani.
" Kiitos kun pelastitte mut."
Vartaloni tärisi yhä enemmän ja yritin vaivihkaa haukkoa keuhkot täyteen happea. Nojasin kädellä seinään ja suljin silmäni. Pyörrytti kamalasti.
" Louis, viedään tää tyttö meidän kämpälle. Se on shokissa."
" Eikä kyllä ihmekkään", Louis sanoi inhoavasti. Tunsin heidän tarttuvan minua molemmista käsistä. Puristin käsiä kuin hukkuva pelastusrengasta.

" Mikä sun nimi on?" Toinen minut pelastaneesta miehestä kysyi. Olimme saapuneet miesten kämpälle, jossa asuu kaksi muutakin miestä. Nyt kun mieleni on saanut hetken aikaa rauhoittua, tajusin oitis ketä he olivat. Louis, Liam, Harry ja Niall.
" Mä oon Beatrice Carter, mut mielummin vain Bea tai Trice", esittelin itseni ja otin kiitollisena Harryn tarjoaman teekupin. Kiedoin viltin tiukemmin ympärilleni. Olin saanut hupparin lainaa, mutta shokin jälkiseurauksena olin alkanut palella hullun lailla.
" Me ollaan..." Louis aloitti tapittaen minua suoraan silmiin, mutta minä keskeytin hänet epäkohteliaasti.
" Totta kai mä tiedän ketä te ootte. En mä mikään tyhmä kuitenkaan ole."
Miehet räjähtivät nauramaan. Tyypillistä vaatimattomuutta. Heiltä ei voinut välttyä ellei asunut roskiksessa tai jossain sen tapaisessa.
" Mun pitäis varmaan alkaa lähtemään. Kiitos ihan kaikesta. Palautan tän hupparin jos joskus vielä törmäillään, joka nyt sinäänsä on aika epätodennäköistä. Mä kuitenkin kiinnyin tähän huppariin jo, nii saatte ostaa uuden, jos ei nähä."
Kohottauduin sohvalta pudottaen viltin sen käsinojalle. Louis nousi myös viereltäni ja sanoi nopeasti: " Mä vien sut autolla, ihan varmuuden vuoksi vain."
Pyöräytin silmiäni, mutta suostuin. Ei kai siinä ollut mitään valittamista, että kerranki joku ei kaihtanut seuraani. Halasin kaikkia vielä kiitokseksi ja katosin eteiseen solmimaan kenkiäni.
" Siitä se lähtee, muista pyytää puhelinnumero", joku keljuili luullen etten ollut kuuloetäisyydellä. Virnistin itsekseni. Louis nauroi ihanaa lämmintä nauruaan ja muksauksesta päätellen, lyö ystäväänsä hellästi.

" Tästä käännyt vielä vasemmalle ja se on se harmaa kerrostalo siinä", opastin kuljettajana toimivaa Louista. Radion kaijuttimista leijui ilmoille Ed Sheerania. Lempiartistini ikinä.
Pian pysähdyimme tutun talon eteen ja aloin käsikopelolla irroittamaan turvavyötäni.
" Hei Trice, saanko mä sun numeron? Vaikka vain sen takia, että voit sit palauttaa ton hupparin mulle."
Naurahdin hiljaa. Louis näköjään osasi ottaa neuvoista oppia. Käännyin hänen puoleen hymy kasvoillani.
" Mitä?" Tuo ihmetteli typertynyt ilme kasvoillaan.
" No siis se joka sun käski pyytää numeroa, saa nyt olla ylpeä susta", tirskahdin. Leijailin vapatuneessa tunteessa, pää pilvissä. Harvinaista minulle - hyvin hyvin harvinaista. Otin kynän ja kirjoitin numeroni kauniin selkeällä käsialalla miehen käteen.
" Olisin mä sen numeron muutenkin pyytänyt", Louis hymähti silmäillen kasvojani. Katselimme hetken toisiamme, kunnes hätkähdin todellisuuteen.
" Mä meen nyt. Soittele jos on asiaa, nii määki saan sun numeron", huikkasin ja heilautin kättäni hyvästiksi. Jäin hajamielisesti katselemaan loittonevan auton takavaloja kummallinen ilontunne rinnassani.