Sielun sirpaleet

2

I always think of you before I fall asleep. The words you said, the way you looked. The things we laughed about, the silent moments we shared. And when I dream, I'll dream of you. Because it's about you, it's always about you.

Pyörittelin kännykkääni sormenpäissä. Vähän väliä se luiskahti sormistani sängylle, mutta nostin sen ja jatkoin pyörittelyä. Kolme päivää oli kulunut, eikä Louisista ollut kuulunut pihahdustakaan. Ei soittoa, viestiä tai mitään muutakaan. Ärsytti. Ehkä olisi parasta vain unohtaa koko mies ja jatkaa harvinaisen tylsää elämää. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiesin, etten tulisi ikinä unohtamaan noiden hätkähdyttävän sinisten silmien katsetta. Huokaisin ja tungin puhelimeni taskuun ja nousin ylös. Nostin hiukseni ylös nutturalle ja pujotin käteni nahkatakin hihoihin. Olin saanut vihdoin töitä viime viikolla yhdestä pienestä kahvilasta ja rakastin työtä enemmän kui mitään muuta. Työpäiväni kestivät aamu kahdeksasta kuuteen illalla. Pomoni oli epäillyt antaessaan minulle niin pitkän työajan, mutta olin vakuutellut ettei se haittaisi. Yhdeksän pitkää tuntia, jolloin ei tarvinut istua yksin kämpällä ajatusten täyttäessä pääni. Yhdeksän tuntia, jolloin sain keskittää ajatukset johonkin aivan muuhun. Kaiken lisäksi minua palkitsi se arvostava katse, jonka pomoni loi minuun puurtaessa töitä. Vilkaisin seinällä tikittävää kelloa ja totesin, että minun piti jo kiirehtiä.

Ulkona puhalsi kylmä syystuuli ja kiireisiä ihmisiä juoksenteli pitkin vilkkaita katuja. Lehdet kieppuivat ilmassa ja taivaalta vihmoi hieman vettä. Kaivoin reppuni taskusta sateenvarjon ja lähdin kävelemään kohti kahvilaa samalla väistellen ihmisiä. Katsoin kaihoisasti pariskuntaa joka työnsi rattaissa taaperoa. Mies katsoi naista niin rakastavasti, että sydämeni oli pakahtua. Unelma tulevaisuuteeni kuuluisi ehdottomasti perhe. Kämpältäni työpaikalle oli matkaa vain puolisen kilometriä, sillä olin saanut asunnon melkein Lontoon ydinkeskustasta.

" Hei Jonathan", huikkasin esimiehelleni saapuessani ovesta sisään. Ravistin märän satikkani tuulikaapin puolelle ja riensin tiskin taakse. Työvaatteet vaihdoin aina päälle jo kämpällä. Vaikka viisari värähti juuri kahdeksikon kohdalle, oli kahvilassa jo paljon ihmisiä. Eikä oikeastaan ihmekkään. Paikka oli juuri sellainen mistä pidin ja näköjään moni muukin ihminen. Ympärillä oli koko ajan kodikasta puheensorinaa ja taustalla soi hiljaisella musiikkia. Ihmiset juttelivat tuntemattomillekkin ja olin varma, että tässä kahvilassa oli solmittu enemmän ystävyyssuhteita kuin missään. Oli kerran myös yksi mies kosinut tyttöystäväänsä. Se oli ollut hieno hetki, ihmiset olivat katselleet herkistyneenä tilannetta ja pian taputtaneet naisen suostuttua. Yksinkertaisesti tämä oli paikka jossa viihdyin ja uskalsin olla jokseenkin omaitseni.

" Trice, sua kysellään tuolla salin puolella", Jonathan ilmoitti kummallinen virne naamallaan. Kummastuneena vetäisin keltaiset kumihanskat käsistäni ja nakkasin ne altaaseen.
" Miks sä et oo mulle kertonut että sua tavoittelee tuollainen poikajoukko?" Jonathan kysäisi leikillään kävelleessän rinnallani tiskintaakse. Hän ojensi miehille tarkoitettua tilausta minulle, jotta voisin viedä ne samalla. Katsahdin ympärilleni ja huomasin miehet. Kukapa muu kuin Louis ystävineen. Hienoa. Muljautin silmiäni Jonathanille ja lähdin epäröiden pöytää kohti. Louis äkkäsi minut ensimmäisenä, sillä oli ainoa joka istui kasvot minun suuntaani.
" Aijai Trice, miksi et ollut huomaavinasi meitä kun kävit hakemassa astiat viereisestä pöydästä aiemmin?"
Nyt muutkin miehet kääntyivät katsomaan minua hymy huulilla. Laskin tarjottimen pöydälle olkia kohauttaen. Kahvia läikähti hieman valkealle tarjottimelle.
" Kuka muka kehtais näyttää tuntevansa teidät. Se pilais mun maineen", hymyilin kilttiä hymyä ja änkäydyin Louisin viereen istumaan. Kahvilassa ei ollut enää ruuhkaa, eikä Jonathan yleensä pistänyt pahakseen jos pysähtelin juttelemassa asiakkaille.

" Monelta sä pääset töistä?" Louis jätti kysymyksen leijumaan ilmaan. Kohotin katseeni pöydästä, jonka pintaa olin juuri putsaamassa kahvitahroista. Katseeni kohtasi miehen sinisten silmien tuijotuksen. Käänsin punastuneena kasvoni takaisin kohti pöytää ja rättiä. Näin sivusilmällä leveän hymyn koristavan Louisin kasvoja. Muut miehet nojailivat kahvilan ulkopuolella seinään kärsimättömät ilmeet kasvoillaan.
" Tunnin päästä, tai aiemmin. Ei täällä näytä olevan asiakkaita, niin turhaan kai Jonathan mua täällä pitää."
Hinkkasin pakonomaisella liikkeellä pöytään pinttynyttä tahraa.
" Nähelläänkö sit illalla?"
Kohotin katseeni uudestaan mieheen. Huomasin hänen takanaan Jonathanin, joka virnuili ilkikurisesti ja viittoi käsillään jotain käsittämätöntä.
" Mulle sopii ainakin. Muista sit soittaa."
Halasimme vielä hyvästiksi, ennen kuin Louis lähti ystäviensä luokse, jotka mitä ilmeisemmin alkoivat heti tenttaamaan minusta. Vatsassani oli outo tunne. Se oli aivan uutta minulle, kihelmöi ja vaikka olin aina ajatellut ettei se ollut mahdollista - tunsin kuinka perhoset lentelivät vatsassani.

" Muista sit olla varovainen!" Jonathan huusi vielä jälkeeni, kun astelin tiskin ohi ulko-ovelle. Huokaisin, aina hän oli huolehtimassa. Hän oli kuin huolehtiva isähahmo minulle, jota minulla ei ollut koskaan ollut. Tämä mies oli ainoa ihminen, johon saatoin luottaa täysin.
" Joo joo, mä pärjään kyllä", sanahdin päättäväisenä. Itse asiassa, en ollut ollenkaan varma pärjäisinkö. Ei minulla ollut juurikaan kokemusta miehistä. Oikeastaan minulla ei ollut yhtään kokemusta miehistä. Olin kyllä ollut yläasteella toivottoman ihastunut opettajaani, mutta ei se ollut sen enempään. Haaveilua ja kikattelua silloisten ystävieni kanssa.

Astahdin ovesta ulos kaivaen kännykkääni taskusta, aikeissa soittaa Louisille. Kuulin kuitenkin tutun kuuloisen äänen kutsuvan nimeäni. Etsin katseellani äänen lähdettä ja äkkäsin miehen nojailemassa mustan maastoauton konepeltiä vasten. Henkäisin äänekkäästi ja yritin koota ajatuksiani. Louis avasi pelkääjänpaikan puoleisen oven ja hymyillen kehotti minua istumaan. Hypähdin mukavalle penkille istumaan ja laitoin turvavyön kiinni. Rystyset puristivat valkoisina penkin reunaa. Ratin taakse istumaan tullut Louis vilkaisi käsiäni hymyillen ja hän naurahti: " Turhaan sä jännität."
Tiesin hänen olevan oikeassa. Olin vain aina ollut sellainen uusien ihmisten kanssa ja en oikein tiennyt. Vilkaisin tämän keskittynyttä sivuprofiilia ja piilouduin taas hiusverhon taakse. Ote penkin reunasta hellitti vähä vähältä.
" Miks piilottelet itseäs?" Mies kysyi lempeästi ja irrotti toisen käden ratista sipaistakseen hiukseni korvan taakse. Se kosketus - se tuntui niin hyvältä.
" En oikee tykkää itestäni, ei sen isompaa", pamautin suoraan katse tiukasti tiessä. Mies avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta päätti kai kesken kaiken jättää asiansa sanomatta.

" Käykö, että mennään meidän kämpälle? Ihmisten ilmoilla emme saisi olla rauhassa hetkeäkään."
Katselin ympäri vilahtavaa maisemaa ja olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että olimme jo suunnistamassa heidän kämpälleen. Louis oli näemmä päättänyt jo asian puolestani, mutta kysyi mielipidettäni vain kohteliaisuudesta. Kohautin harteitani myöntymisen merkiksi.
" Mä en sit oo keksiny meille mitää tekemistä, mutta ollaan vaan ja hengataan. Tärkeintä on että saan olla sun kaa."
Tunsin poskieni taas lehahtavan punaiseksi ja kasvojen kuumottavan. Käänsin katseeni pois päin miehestä.
" Hei tuo on just söpöö et punastuu, darling."
Naurahdin epävarmasti ja purskautin suustani : " Ai, että ihan darling?"
Oloni oli koko ajan vain rennompi ja vapautuneempi. Radiossa soi poikien biisi ja aloin hyräillä hiljaa mukana. Hetken päästä Louis sanoi: " Sulla on tosi nätti ääni."

-----------

" Kerro itsestäs jotain sellasia faktoja joita kaikkien pitäis tietää", Liam kehotti minua istuessamme koko porukalla taas tuossa olohuoneessa. Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, ettei minussa ollut mitään kerrottavaa. Olin aina ollut aika tylsä seinäkukkanen, johon kukaan ei ollut kiinittänyt huomiota. Rykäisin ja yritin miettiä joitain faktoja mitkä voisivat kiinostaa.
" Oon puoliksi Irlantilainen, mun lempiväri valkonen, kuuntelen aika paljon musiikkia - pääasiassa vaan teitä ja 5sosia. Tykkään pelata jääkiekkoa ja rakastan seurata jalkapalloa."
Näin se hoitui. Tarpeeksi paljon asiaa, mutta turvallisen pintapuolisia asioita, joilla ei niinkään ollut merkitystä.
" Susta ei nyt ekana uskois, että oot meidän fani", Niall naurahti. Ehkä se oli totta, mutta jos ensitapaamisemme olisi ollut mikä tahansa muu, olisin varmasti reagoinut erillä tavalla. Sillä hetkellä kun Liam ja Louis oli tullut pelastamaan minut, ei siinä kerennyt ajatella muuta kuin sitä, että kuinka täpärästi oli pelastunut.
" Milloin sä palautat mun hupparin?" Louis kysyi ilkikurisesti virnistäen.
" En ikinä. Se on nyt virallisesti mun omaisuutta."